Tuli heinäkuu, Eino Leinon, runon ja suven päivä 6.7.2020. Mikä olisikaan parempi tapa viettää sitä kuin retki kanootilla kukkivan luonnon helmassa Nocturnea vesillä laulellen? Noh, työtä ja huvia, kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Tarkoitus oli selvitellä Laatokalta Saimaalle -hankkeemme kaavailluista runkoreiteistä Punkaharjun lampireitti melomalla vähintäänkin väli Laakkiinjärvi-Vapanen-Siekale-Valkia-Mustajärvi-Saarijärvi. Lopullinen tavoite, Putikonlahti ja Saimaan Pihlajavesikin siintelivät jo silmissä: ”Romanonjoen latvoilta yritetään myös punkea Putikkoon”, kuten Parikkalan-Rautjärven Sanomien päätoimittaja Anssi Kemppinen nasevasti totesi aihetta käsittelevässä kesäliitteen lehtijutussaan. Se on luettavissa myös täältä.

Sateisen yön jälkeen ilma poutaantuu, mutta tuulee yhä kovasti. Ajeltuani Laakkiin luonnonsuojelualueen metsäautotien mutkaan lasken vesille. Pian olen pienen lampimaisen järven koillisrannalla. Kanootti kantolängillä niskan päällä, vesitiivis pussi selässä jatkan polkua Vapasen entisen rautatieseisakkeen tuntumaan. Yritän ensin saniaisviidakossa alittaa Punkaharjulle ja edelleen Savonlinnaan vievän rautatien sillan kapeasta graniittiaukosta: vesi riittäisi juuri ja juuri kanootin vetämiseen ja kumarassa voisi tunnelin läpäistä, mutta edes Welhonpesän kapea Kolibri (76 cm) ei mahdu aukosta. Raapusten jälkeen luovutan ja ylitän varoen tasoristeyksen ja Punkaharjun-Särkisalmen välisen tien. Kanootille löytyy laskupaikka heti tien tuntumasta ja matka jatkuu vesitse.

Pienen Vapasen jälkeen löytyy lyhyt kapea väylä Valkialle. Järvi on jo suurempi ja täällä on enemmän mökkejä, lähinnä kaakkois-, pohjois- ja koillisrannoilla. Myötätuuli vie kuin itsestään eteenpäin ja kulku on helppoa. Pienen haeskelun jälkeen olen kirkkaalla, kapealla ja rannoiltaan kivikkoisella lyhyellä väylällä Siekaleelle. Täältä pääsee pujahtamaan taas harjuaukosta eteenpäin Mustalle.

Mustajärvi on aikoinaan kuulun Kultakiven lomakeskuksen ydinaluetta. Nyt rannoilla on lähinnä autioita mökkejä, joskin niiden käyttö on aika epäselvää. Kultakivestä ja myöhemmin paikalla toimineen omistajan jokseenkin värikkäistä bisneksistä on melko tuore Seura-lehden juttu vuodelta 2019. Tuumien paikan menneitä ja nykyisiä vaiheita rantaudun rautasillalle.

Vuorossa on Mustajoki, joka yhdistää Mustajärven ja Saarijärven, mutta nyt eteneminen on harkittava tarkoin: läpäisen piikkilanka-aukon kaatuneen rantakoivun vierestä, keplottelen majavan kasaamilla oksilla ja pääsen siltarummusta läpi. Rautatiesillan alitus on helppo. Mustajoki osoittautuu onneksi melko kulkukelpoiseksi: vettä riittää ja vain yksittäisiä puita, joista kassaran, retkisahan, kanoottisauvan ja ylivetojen avulla selviää pienellä vaivalla. Majavan jälkiä ja ilmeisiä polkuja on paikoin, mutta itse otus ei näyttäydy. Kaisla on korkeaa. Neidonkorentoja parveilee joka puolella.

Saarijärven ylitys sujuu kiitäen tuulen mukana ja olen melko nopeasti järven laskukynnyksellä, josta alkaa Putikkoon lopulta johtava Myllyjoki. Evästeltyäni totean, että viimein täytyy kanootista luopua tällä erää: joki on nyt heinäkuussa vähävetinen, joskin vetäminen voisi paikoin nippa nappa onnistua. Ajankin voittamiseksi päätän kuitenkin kävellä tietä – ja päädyn kalanviljelyaltaille. Esittäydyttyäni ja kerrottuani asiani ystävällinen kalastusmestari Antti Tolvanen opastaa outoa kulkijaa: laitos on toiminut vuodesta 1963 ja kuuluu Etelä-Savon kalatalouskeskukselle. Täällä kasvatetaan järvitaimenta, järvilohta ja kahta eri harjuskantaa. Puhtaus on alueella tärkeää ja asiattomat vieraat ei-toivottuja. Yhtä kaikki, on parempi, ettei paikkaa erityisesti esitellä yleisölle.

Jatkan matkaa hakkuuaukiolle, rautatieradalle, sähkölinjalle: teen edempänä välipistäyksiä Myllyjoelle. Rehevärantainen joki olisi paikoin vielä ainakin sauvottavissa, paikoin ehkä melottavissakin. Löytyy jopa rautatieaukko, jossa vettä on niin paljon, ettei yli polven repeytynyt kahluuhousunsaapas riitä.

Niskalammessa on vähän vettä hellekauden jäljiltä, mutta sitäkin voisi kulkea: tosin yksi pato pitäisi ohittaa. Täällä levittäytyy rakennuksineen Putikon hovi, jonka vesisahan historia juontaa jo 1770-luvulle. Paikalla on ollut viime vuosiin saakka kesätaidenäyttely. Bed & Breakfast -toimintaa ilmoitetaan edelleen. Vesiratas on hieno nähtävyys! Jos keskinen ja pohjoinen runkoreitti saadaan vielä joskus tänne, olisi täällä lähes valmis etappipaikka melontamatkailijoille. Yhteistyötä, ohituspolku ja raivausta sekä markkinointia tietenkin tarvitaan.

Lopulta on käännyttävä pois, sillä yöksi on palattava takaisin. Putikonlahti jää vielä valloittamatta. Vastatuuli on varsin kova vielä Saarijärvellä, mutta sitten helpottaa. Uinti Siekaleessa paluumatkalla virkistää. Tapaan vielä ystävällisen mökkiläispariskunnan aivan loppumatkasta Laakkiilla. Haastellessa käy ilmi, että läheisellä Kaatuvavuorella olisi myös rajamerkki, joka liittyy tunnetumman Paljakanvuoren Ruotsin ja Venäjän rajahakkauksiin. Rantaudun auringon laskiessa, puran kanootin ja kiinnitän sen katolle. Itikoita ja kusiaisia karkuun!

Retki osoittautui tarpeelliseksi ja herätti useita ideoita, toisaalta haasteita ja kysymyksiäkin…ja näytti suomalaisen luonnon kesäidylliä parhaimmillaan!