Kangaskosken tehtaan (1901 – 1924) arkeologinen raportti julkaistu!

Kangaskosken museoalue -hankkeen aikana valmistui arkeologi Antti Bilundin laatima perusteellinen tutkimusraportti (Bilund, Antti: Kangaskosken tehdas. Selvitys tehtaan rakennuksista, koneista ja tuotantoprosessista vuosina 1901 – 1924. Kangaskosken museoalue -kehittämishanke. Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö 2021). Se on toiminut paitsi kohteen perustietona, myös Kangaskosken tehtaan mobiilipolun (sovellus ja rastipistepolku) perustana ja innoittajana. Kiitokset asiantuntevalle ja uutteralle tekijälle!

Raportti on nyt ladattavissa tästä linkistä: https://hiitolanjoki.fi/wp-content/uploads/2023/06/Kangaskoski_2021-1.pdf

KANGASKOSKEN MUSEOALUEPÄIVÄ 22.6. klo 12 alkaen: TERVETULOA!

KANGASKOSKEN TEHTAAN MOBIILIPOLKU ON VALMISTUNUT!

Hiitolanjoen Kangaskoskella vietetään museoalueen ensimmäisen vaiheen avajaisia to 22.6. klo 12 alkaen. Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön Kangaskosken museoalue -hankkeessa (LEADER) on valmistunut Kangaskosken tehtaan mobiilipolku -sovellus, jonka voi ladata paikan päällä vapaasti matkapuhelimeensa. Polku on toteutettu pääosin historialliseen tehdassaareen ja sovellus esittelee Kangaskoskella vuosina 1901 – 1924 vaiheittain toiminutta puuhiomoa, pahvi- ja paperitehdasta lisätyn todellisuuden, animaatioiden ja käsikirjoituksen avulla. Alueella on esillä myös uusia opastauluja ja ylävesialtaalle on kotiutunut Simpeleen tehtaan Juvankosken voimalaitoksen Kaplan-turbiini. Voimalaitosrakennuksessa esitetään lisäksi päivän aikana näytteitä tulevasta Kangaskosken voimaladokumentista.

Tervetuloa!

Muinaisten vesireittien ja erämelonnan esiselvitys

Laatokalta Saimaalle -hanke (The Best Practises of Shoreline Biodiversity Protection KS 1771) päättyi 30.6.2022. Hankkeen toistaiseksi viimeisenä julkaisuna tässä alla on ladattavissa vielä tuhti, lähes 150-sivuinen pläjäys lueskeltavaa otsikon aiheista erityisesti Hiitolanjoen vesistöalueen – Saimaan yhteyksillä, mutta etenkin historiallisia taustoja on myös vertailtu muualta. Tähän juuri valmistuneeseen ESISELVITYKSEEN (tutkimus- ja sovellusosa) on koottu paitsi taustoja, hankkeen koemelontoja ym. myös tulevia mahdollisia tärkeimpiä kehitystoimia erämelonnan kehittämiseksi esiselvitysalueella. Tekstitiedoston lisäksi mukana on noin 20-sivuinen kuvaliite, jossa on myös näillä sivuilla jo äskettäin erikseen julkaistu karttaesite. Muinainen rajareitti, Romanan reitti ja Matkoreitti ovat niille uskaltautuville unohtumaton elämys…johon kannattaa valmistautua esiselvitys tutkimalla!

ESISELVITYS

Esiselvityksen KUVALIITE

Allekirjoittaneelta on usein kysytty ja kysytään ”miksi ihmeessä pitää meloa vastavirtaan”? No, yhtä usein vastaan, että ”se on paitsi kalan, myös ihmisen vanhin noususuunta alueella, historiallisia perusteita jne. jne.”. Tai että se ei oikeasti ole kovin vaikeaa näillä vesillä, ainoastaan pienet kiivaat pelto-ojat voivat olla joskus tiukkoja paikkoja, kosket tietysti pois lukien tässä tapauksessa. Mutta nyt, yleisön pyynnöstä tai siitä huolimatta teen poikkeuksen. Lasettelen pois tältä areenalta viimeiseltä koemelontaretkeltä Putikon Myllyjoella kuvatussa (Taru Kaljunen) virtaavassa videopätkässä.

Palataan taas uusin voimin ja ideoin pLaatokalta Saimaalle -teemoihin (hankkeen jälkeenkin). Kiitos hankkeen avustajille, yhteistyökumppaneille, juttujen seuraajille, paikallisille – ja hyvää kesää kaikille!

Hanke päättyy, työ jatkuu…

Kesäkuun lopussa on tullut aika sanoa jäähyväiset (joskaan ei vielä byrokratian osalta) Laatokalta Saimaalle (Shore protection) -hankkeelle, jota voi pitää pelinavauksena paitsi Hiitolanjoen melonnalle, myös ja erityisesti Hiitolanjoen vesistöalueen vesiretkeilyn, historian ja luonnon yhdistämiselle tulevaisuuden matkailuun. Tämä huolimatta rajantakaisen jokiosan saavuttamattomuudesta nykytilanteessa – ja toisaalta juuri siksi.

Kahden vuoden aikana on selvitetty historialliselta pohjalta mahdollisuuksia edetä vesiteitä joko meloen tai paljossa myös vesikulkemalla (kahlaamalla vetäen kanoottia) tai maataipaleita kärräämällä Hiitolanjoen vesistöstä, Laatokan latvavesiltä, Saimaalle. Seuraavassa on joitakin vielä näille sivuille aiemmin päivittämättömiä välähdyksiä ja aineistoja Hiitolanjoki-yhdistyksen ja Suomen luonnonsuojeluliiton yhteiseltä työrintamalta…

Alkumaistiaisiksi lyhyitä hankevideoita SLL:n sivuilla: mukana oman osuutemme Mikko Europaeuksen juttutuokion lisäksi Hiitolanjoellakin kalatutkimuksen merkeissä piipahtaneen Olli Turusen haastattelu soiden ennallistamisesta ja Kari-Matti Vuoren yhteenveto sivuosiona toteutetusta uppopuu-biopuhdistamosta. Se on siis rakennettu Hiitolanjoen Uudensillansuvonnolle (opastus läheltä valtatie kuuden siltaa kevyen liikenteen väylän vierestä). Tästä lupaavasta yksinkertaisesta rankapuunippuihin perustuvasta innovaatiosta vielä joskus lisää. Suomen luonnonsuojeluliiton samalle sivulle on listattu (alempana) koko joukko muita juttuja hankkeen teemoista ja toteutuksista. Käykääpä tutustumassa!

Hankkeen muita aineistoja päivitetään ja niihin voi tutustua PIAN.

Laatokalta Saimaalle -logon suunnitteli Marjaana Kovanen. Logoa käytetään erämelontateemoissa hankkeen päätyttyäkin.

Laatokalta Saimaalle -erämelontareitistön esite ilmestynyt!

Hiitolanjoki-yhdistyksen Laatokalta Saimaalle (The Best Practises of Shoreline Biodiversity Protection) -hankeessa kahden vuoden aikana tehtyjen taustatutkimusten ja koemelontojen perusteella on valmistettu karttaesite kolmesta historiapohjaisesta reittivaihtoehdosta ”Laatokan latvavesiltä Saimaan satamiin…”. Esitteen (A3, kaksi puolta, vedenpitävä Never Tear -paperi) voi ladata ja myös tulostaa (jos käytössä A3-tulostus) linkeistä:

ETUSIVU (yleiskartta 1:150 000 ja yleiskuvaus) :

https://hiitolanjoki.fi/wp-content/uploads/2022/06/Laatokalta-Saimaalle-SIVU1.pdf

TAKASIVU (karttaotteet ja reittietapit):

https://hiitolanjoki.fi/wp-content/uploads/2022/06/Laatokalta-Saimaalle-SIVU2.pdf

Esitettä on saatavissa 30.6.2022 jälkeen myös jaettuna eri puolille Etelä-Karjalaa. Sitä toimitetaan jatkossa mahdollisuuksien mukaan ainakin reittien lähtöpisteeseen Kangaskoskelle (B&B Hiitolanjoki) sekä Rautjärven ja Parikkalan kunnanvirastolle ja myös Etelä-Savon (Savonlinnan) Punkaharjulle. Jakelupisteistä ilmoitetaan tämän ilmoituksen yhteydessä laajempi lista myöhemmin. Esitettä voi tiedustella myös Hiitolanjoki-yhdistykseltä.

Kangaskoskelle rakennetaan tehdas!

Kangaskosken hiljattain käytöstä poistetun voimalaitoksen alapuoliseen saarekkeeseen on viime vuoden lopulla lumien aikaan ilmestynyt merkkitolppia lappuineen, joita paikalla kävijät – tamppautuneista jäljistä päätellen lukuisat – ovat ehkä ihmetelleet. Mitähän ihmettä täällä on tekeillä?

Tilapäiset tolpat liittyvät Leader-rahoitteisen Kangaskosken museoalue -hankkeen merkintöihin: näillä paikoilla on sijainnut 1900-luvun alussa toiminut Kangaskosken massa-, pahvi- ja paperitehdas: tolpat mallintavat kadonneessa tehdasrakennuksessa sijainneita koneita ja rakenteita. Merkintöjä tarkennetaan vielä myöhemmin. Ne perustuvat paikalla jo vuonna 2005 paikalla kenttätöitä tehneen ja viime vuoden kesänä jatkaneen arkeologi Antti Bilundin raporttiin Kangaskosken tehdas: selvitys tehtaan rakennuksista, koneista ja tuotantoprosessista (2021), joka on luettavissa tästä. Raportti antaa tärkeä yksityiskohtaista lisätietoa kohteesta ja osaltaan pohjan Kangaskosken historiallisen tehtaan mobiilisovellukselle.

Elokuussa 2021 Kangaskosken voimalaitoksen alapuolella ennallistamiseen yhteydessä paljastui myös tehtaan rakenteita. Kuvan alareunan rautapalkit ovat todennäköisesti puuhiomon edustan hirsirakenteisen turbiinikammion lattian kannattajia. Kuvassa projektiasiantuntija Mikko Europaeus (vas.), arkeologi Antti Bilund ja kaivinkoneurakoitsija Jani Nokelainen.

Uuden sovelluksen avulla Kangaskosken tehdas herätetään henkiin ja rakennetaan uudelleen virtuaalitodellisuuden (VR = virtual reality), lisätyn todellisuuden (AR = augmented reality) ja tehostetun todellisuuden (MR = mixed reality) avulla. Kävijä voi jatkossa tutustua erilaisten rastipisteiden avulla tehtaan valmistusprosessiin ja esimerkiksi vesivoiman ja Francis-turbiinien avulla pyöritettyihin hiomakoneisiin. Myös monia outoja varhaisen puunjalostusteollisuuden ”antiikkisia” koneita, kuten keskipakoislajittelijoita (pahvin)kokoojakoneita tai raffinööriä pääsee tutkailemaan sovelluksessa. Työssä hyödynnetään mm. Axel Solitanderin Paperintekijän käsikirjan (1909) teknisiä piirroksia ja maailmanperintökohde Verlan vertailukohtia.

Kangaskosken tehdas toimi vuosina 1901 – 1924 vaiheittain. Vasemmalla puuhiomon kaksikerroksinen osa, oikealla yksikerroksinen paperitehdas. Kuva on otettu luoteeseen, entisen voimalaitosrakennuksen nyt täytetyn ylävesialtaan betoniluiska rajautuu kuvan ulkopuolella vasemmalle. Kuva: UPM-Kymmenen arkisto.

Sovelluksessa hyödynnetään myös esimerkiksi tehtaan vähäistä valokuva-aineistoa luovalla tavalla ja siihen sisällytetään kohteita myös saarekkeen ulkopuolelta (pannuhuone- ja kuivaamorakennus, tehtaan apurakennuksia). Sisältösuunnitelma eri osioista tarkentuu näillä näkymin keskikesällä 2022. Sovelluksen alustavan sisältökonseptin on laatinut Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön projektiasiantuntija ja Hiitolanjoki-yhdistyksen puheenjohtaja Mikko Europaeus. Mukana prosessissa ja valmistelussa on myös säätiön toimitusjohtaja ja yhdistyksen sihteeri Hanna Ollikainen.

Urakka etenee nyt monivaiheisen tarjouskilpailun kautta toteutukseen siten, että Kangaskosken historiallisen tehtaan mobiilisovellus on tavoite saada valmiiksi vielä vuoden 2022 loppuun mennessä. Myöhemmin tästä lisää…

Punkesin lopulta Putikkoonkin!

Simpelejärven ylitys kanootilla oli tehty jo kesän ja syksyn rajamailla ja vuoden 2021 – siis toisen koronakriisin vuoden – syyskuu oli ehtinyt pitkälle. Nytpä siis ajettiin kenttäkautta kuin käärmettä pyssyyn, oli näet käytävää yhä kahdellakin suurella suunnalla: ns. pohjoisella runkoreitillä ja ns. läntisellä runkoreitillä. Vedenjakajat jo ylitettyäni tavoittelin nyt molemmilla pääsyä Saimaalle. Se siinteli jo lähes silmissäni, mutta vesitie oli vielä työn takana…

Päätin aloittaa pohjoiselta reitiltä, joka siis veisi joskus tulevaisuudessa Simpelejärveltä (osin raivattua) Romanonjoki-Kyynärpäänjokea pitkälle kuivahkolle maataipaleelle, edelleen Punkaharjun lampijaksolle ja sitten Myllyjoen (Putikonjoen) kautta Putikon hovin Niskalammen kautta Ratasuolle ja sieltä viimein väljille vesille Putikonlahdelle, vaikkapa Linnalahden Linnaniemeen. Tai miksei vaikka Punkaharjun nähtävyyksille, Savonlinnaan, pohjoiseen…tämäkin on yksi muinaiskarjalaisten vesireittien vaihtoehdoista.

Ensi oli kuitenkin tartuttava taas härkää tauon jälkeen sarvista (lue: moottorisahaa kahvasta). Pari raivauspäivää vierähtikin huhkiessa pohjoisen jokireittejä kulkukelpoisiksi: ensin lampijakson ilmeisiä esteitä Särkisalmen-Punkaharjun tien siltarummun kupeessa Mustajoella, sitten Myllyjoella Putikon kalanviljelylaitokselta aina Putikon hovin ohittaen Ratasuon porteille junaradan sillalle saakka. Työ kävi välistä jokseenkin joutuen, mutta etenkin eräs juurakkotukki teetti yksistään jo useamman tunnin työn. Tämä oli silti kaikkinensakin aika pientä ainakin Sarajokeen verraten. Väylä oli nyt avattu.

Tämän kokoluokan runkoja ei Mustajoen tukkeena onneksi ollut juuri enempää.

Kun olin vähän huilannut, palasin rikospaikalle kanootti auton katolla. Laskin sen lampijakson päättävän Saarijärven niskalta, josta Myllyjoki lähtee ja päätyy noin 2,5 kilometrin jälkeen Pihlajaveden Putikonlahteen eli Saimaalle. Ilmanala oli viileä, mutta kuiva. Varustuksessani yhä vähän kesän makua, mutta se oli joka tapauksessa sahurin kamppeita lämpimämpi.

Myllyjoen alku oli menneen kuivan kesän jäljiltä vedessä kahlaamista, kanootti tosin kulki vielä perässä vetämällä. Toisaalta nyt riitti saapasrajakin, mikä helpotti pukeutumista. Kalanviljelylaitoksen aitovieren käynti vaati jonkin verran suunnittelua, mutta pienestä lankkusillasta pujoteltua ja muutaman kiven yli nosteltua sekin oli tehty. Ehkä jatkossa oli harkittava ohivetopaikan rakentamista tähän (sekin tuli katsottua ja käy helposti), etenkin, kun laitos on tarkka turvallisuudesta ja sen purkuvedet ovat aivan reitissä kiinni. Alapuolella on vielä kivikkoa, sitten pääsee jo meloen.

Kun olin melonut Myllyjokea jo edemmäs, pääsin juttusille muutaman osa-aikaisen ranta-asukkaan kanssa. Jo aiemmin olin tavannut innokkaan isännän, joka seuraili touhujani raivauksessa, nyt sain naisseuraa. Suhtautuminen melontaan oli helpotuksekseni heillä varsin myötämielistä, mitä samaa ei voinut sanoa kalanviljelylaitokseen, jota pidettiin ympäristöongelmana kuulemissani paikallisissa puheissa. Mutta tämä on toinen tarina ja kaipaa esitettäessä myös toisen puolen puheenvuoron.

Vanhan Viipurintien silta on nostalgisen kaunis holvattuine kivikaarineen. Kannattaa kuitenkin varoa alapuoleltakin kulkiessa, sillä museosilta kaivannee kyllä kunnostusta!

Vanhan Viipurintien – siis tien, joka on mainittu jo satoja vuosia sitten Viipurin ja Savonlinnan väliltä – alitettuani, oli aika pikku koskenlaskulle. Valitettavasti veden vähyys osoitti, että melko vilkas, joskin kapea ja kivinen koski jätti odottamaan vielä kevätkorkauttaan. Kanoottia pienen tovin kuin kaarnalaivaa uitettuani jatkoin matkaa. Kaunista ja potentiaalista kuitenkin!

Alempana lienee sijainnut joelle nimensä antanut mylly, josta kuitenkin kaivattaisiin vielä lisätietoja. Täältä kahlailu vaihtui vähitellen taas sauvonnan kautta melontaan ja yksittäisen ranta-asutuksen ja tarhakoiranhaukkujen jälkeen seurasi jo Parikkalan-Savonlinnan välisen-junaradan jyhkeän kivisillan alitus. Olin nyt saapunut Putikon hovin Niskalammelle – leppoisaan suvantoon. Ensivaikutelma oli, että täällä vietettiin yhä jatkuvaa hiljaiseloa. Korona-aika oli hiljentänyt jo aiemmin alkujaan 1700-luvulta periytyvän sahapaikan perinteiset taidenäyttelyt, tosin majoitustilat saattaisivat olla osin auki (?). Tämä olisi yhtä kaikki upea käyntikohde savusaunoineen tulevaisuudessa myös melontaturisteille, jopa Hiitolanjoen vesistöalueen ja Saimaan yhdistävän keskisen ja pohjoisen runkoreitin päätetukikohta – ellei halua jatkaa vielä edemmäs Punkaharjulle tai jopa Savonlinnaan.

Putikon vanhan sahayhdyskunnan muistoa kantaa näyttävä vesiratas padon alla.

Niskalammen pato on luonnollisesti ohitettava – ellei sitten halunnut kamikazesyöksyä kuvassa näkyvästä aukosta! – kantaen ja nyt länget tulivat tarpeeseen. Rantaan pääsi melko helposti ja enintään sadan metrin jälkeen kanootin saattoi jo laskea jälleen Myllyjoen viime vaiheille. Näky oli täällä kaunis, suorastaan pastoraalisen idyllinen, vaikkei viljelymaisemaa olekaan.

Rautatieaukon alitus oli myös näyttävä: ja täällä voi nähdä jopa TIPPUKIVIÄ! Lienevät savilaastista kiviä muuratessa ajan saatossa ja kosteuden kannustamana siinneitä laastin kalkkisaostumia. Erikoinen nähtävyys silti.

Myllyjoen ”tippukiviluola”. Tämä rautatiensilta valmistui kaiverruksen mukaan vuonna 1905.

Sitten avautui Ratasuo avautui ottaen luulot pois kuin Pikku-Vietnam. Eikä sen uumeniin johtava vähäinen Myllyjoen kulkukelpoinen väljä osa ollut edes lähestulkoonkaan pahinta, vähän matkaa rämmittyäni jouduin yhä tiheämpään kaislikkoon. Lopulta oli noustava kanootista ja yritettävä suunnistaa aiemman rannanmääritykseni mukaan, sillä näkyvyys oli nollaluokkaa. Olin jo peräytyä, mutta onneksi pidin pääni – ja otteen verrattomasta kanoottisauvastani, joka on aina näillä retkillä mukanani.

Pikku-Vietnam eli Ratasuon, reitin vaikeimman osan alkua. Käy ken uskaltaa!

Kuitenkin seikkailijan mielenlaadulla varustettu, sitkeä ja riittävän kevyin varustein liikkeellä oleva kanootilla kulkija selviytyy jopa tästä, sillä matkaa ei ole kuin muutama sata metriä. Sitten ollaan jo Saunalahdella, jossa erään mökin laituri on hyvä rantaviivan merkki: täältä avautuu ilmeisesti juuri mökin vuoksi vähäinen veneväylä ja ollaan väljillä vesillä. Työvoitto!

Tyyni pieni Saunalahti oli pian livuttu läpi. Silti täälläkin vesiluonto saattaa yllättää. Manasin, etten onnistunut kuvamaan kuoreiden pikaisia pistäyksiä parvina pinnassa ja etenkään yhtä hieman pinnan alla liikkunutta yksittäistä, joka liikehti kalaksi oudosti. Syy selvisi pian, se oli joutunut vain hieman itseään suuremman käärmeen (rantakäärmeen poikanen?) hampaisiin.

Muutamia varsin vanhoja teollisuusyhdyskuntaan viittaavia rantarakennuksia ohitettuani näkyviin avautui Putikon sahan tilukset koko komeudessaan. Siis vesisahaa hieman uudemman, mutta sekin jo hevospeliajalta: vuonna 1887 Anders Auvinen osti Putikon tilan ja aiemmin mainitun vesisahan, kymmenen vuotta myöhemmin Putikonjoen eli tämän samaisen Myllyjoen suulle valmistui Putikon höyrysaha- ja mylly. Sahatoiminta jatkui lähes 2000-luvulle useiden eri yrittäjien paikallisesti hajauttamana. Punkaharjulla on saha yhä, mutta tämä ”Auvisen saha” on yksityisomistuksessa ja sen toiminta loppunut.

Putikon vanha ”Auvisen saha”. Se on laajempine puutalovaltaisine yhdyskuntineen todettu yhdeksi valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön avainkohteista, jolla on historiallisia, rakennushistoriallisia ja maisemallisia arvoja. Nykytilassaan se kaipaa kuitenkin parempaa huolenpitoa – mikä avuksi? Olisi hieno esittelykohde reitin loppuun yhdessä Putikon hovin kanssa!

Jotta sahan suvannosta pääsee pujahtamaan viimein vapaille selkävesille, pitää ylittää vielä vanha puusilta. Ei kummoinen temppu, vaatii kuitenkin maalle nousemisen ja kiertämisen. Tämän tehtyäni olin jo enemmän kuin innokas melomaan selvää vettä, jota täältä avautuukin välittömästi pikku kaislikon jälkeen, rikkonaisessa saaristossa. Jatkoin kohti Linnalahtea.

Päädyin lopulta ennalta sopimaani noutopaikkaan, Linnaniemeen, jossa oli tarkoitus tarkastaa tämä joskus linnavuoriluokituksissa mukana kummitteleva kohde, jolta ei kuitenkaan ole ihmiskäden jättämiä löytöjä. Aallokko nousi vielä ennen rantaa ja jouduin hieman kamppailemaan löytääkseni rantautumiseen sopivan kallionkolon. Ilmakin oli viilennyt niin, että laajempi tutkimus sai jäädä. Raijasin kanootin raijaus vuoren yli autotien päähään, jossa hakija jo odotti: todettakoon, että sekin kysyy voimia. Näkymä vuorelta olisi aika hieno, mutta puusto tukkii sen nykyisellään. Lähistöllä on myös useampi rakennus. Johtopäätökset: niin hienoa kuin reitti olisi päättää Linnaniemeen, ei se välttämättä ole päätepiste, jossa kokemus saisi kirkkaimman kruununsa. Linnavuoribongareille silti suositeltava käyntikohde. Kenttäkausi vesillä vuonna 2021 oli onnellisesti ohi!

Linnaniemen rantakallio. Tähän (tai oikeastaan vasta vuoren toisen puolelle) päättyi retkeni.

Nyt olin käynyt Putikon reitin. Tänne siis päädyttäisiin jokireitiltä Punkaharjun lampijaksolla yhtyen lopulta aina Hiitolanjoelta Simpelejärven kautta joko ns. keskistä reittiä tai jopa raa’ista raainta eli ns. pohjoista reittiä pitkin. Näillä molemmilla vaihtoehdoilla on Laatokalta Saimaalle -kehyksessä – niin historiallisessa kuin tulevassa .puolensa ja etenkin tämä keskinen reitti vaikuttaa potentiaaliselta. Putikkoon pungettua on toki saatava jalansija, noutopaikka ja päätettävä houkutteleeko kanoottituristia vielä harjuinen kansallismaisema tai vaikka Olavinlinna. Mutta ainesta ilmiselvästi ON!

Särkilahti – viimein Saimaalla.

Toukokuussa 2021 laajamittaisimpaan hankkeemme koemelontaan osallistuivat lisäkseni Tuuli Hakulinen, Suomen luonnonsuojeluliiton hankekoordinaattori ja Taru Kaljunen, luonto- ja elämysmatkailuyrittäjä (Discover Saimaa). Mutta Tuuli joutui jäämään jo matkasta Sarajärvellä ja Tarun kanssa aika – ja myönnettäköön, parhaimmat voimammekin – loppuivat vedenjakajalle Särkilahdentien tuntumaan Kumpulammen pohjoispuolelle. Vannoin palaavani tänne vielä näillä sulilla, kaiketi itsekseni.

Syyskuussa 11.9.2021 hetki viimein koitti. Paikalliselle mökille, luottomieheni Ismo Heikkosen Niuvanrannan kotkanpesämäiseen tukikohtaan asetuttuani sain autokyydin vaimoltani Parsikkolammen laskupaikalle, siis tarkalleen Hiitolanjoen vesistöalueen ”ylävesien” puolelle, jossa vedenjakajan jälkeen laskusuunta kääntyy kohti Pihlajavettä, Saimaata, Vuoksen vesistöaluetta.

Parsikko tarjoaa ensi maistiaiset reitin loppuosan kallioisesta rantavyöhykkeestä.

Parsikkolampi on kuin uusi ensi kosketus vesitiehen ankaran ylänkömaan kuivalla taipaleella kanootin kiskomisen jälkeen. Nyt toki vältyin siltä, mutta muisto toukokuun ankarasta ponnistuksesta hymyilytti. Hullunhommaako? Olin kuitenkin pian peilityynen Parsikon päässä ja piti rantautua. Järven nimi on muuten varsin kalevalainen, vrt. eepoksen 31. runo, säkeet 261-264 Kullervosta: Suorihe kasken ajohon, korkealle korpimaalle, parahasen parsikkohon, hirveähän hirvikköhön. Kuinka kuvaavaa, nyt vain ajettiin kasken sijaan juottia kanootille. Korkeita korpimaita totisesti riittää, kuten hirviä.

Lammen päässä on pikkuruinen rantamökki, mieluummin vähäinen torppa. Täällä joudutaan todennäköisesti kaikkein lähimmäs yksityistä rantaa kaikista runkoreiteistä, mutta tämä on väistämätöntä, sillä rannat ovat muin kohdin liian raakoja ja nousun maihin on käytävä lammen pohjoisosasta. Toki on syytä toimia mahdollisimman vähän häiriötä aiheuttaen, nyt(kään) tosin mökin omistajaa ei näkynyt. Järjestely vaatii kuitenkin erityishuomiota.

Noustuani kanoottia vetäen lyhyen, mutta jyrkän ruohikkorinteen, viritin jo tutuksi tulleessa C-tug-kärryn ja kanootin siihen. Vajaa satakunta metriä Parsikontietä helposti, edelleen metsätien pohjaa jo hankalammin ja lopulta pientöä jyrkännettä rymistellen ja vaivoin rantaruokojen sekaan. Siinä resepti, jolla ollaan päästy taas vesiyhteydelle, Ruokojärven eteläpäähän.

Tästäkin oli laskeuduttava…

Täältä jatkoin jokseenkin ripeästi järven poikki, sillä nyt oli kyse päiväretkestä. Pohjoispäässä oli kelpo hiekkaa rantautumiseen ja oikein mielenkiintoinen rantaterassi. Olin toki käynyt jo aiemmin ja muistin täältä myös hyvän kanttarelliapajan. Sainkin vähän saalista, mutta kärryillä nousu vähäisessä, mutta väistämättömässä ryteikössä koetteli kärryn tasapainoa. Lopulta pienen kellahduksen jälkeen olin kuitenkin päässyt kangastienpohjalle, T-risteykseen ja edelleen pistotielle, joka vei jonkin matkaa kuljettuani – Oitotinlahteen. Perälampare, nimenomaan, jossa se sijaitse, on jo Pihlajaveden suojaista sisäsaaristoa ja helppokulkuista vettä.

Kanoottisauva osoittaa Oitotinvuoreen.

Lahti on mielenkiintoinen paikka vesikulun kannalta, sillä harvinaiselle nimelle (etymologia yhä selvityksessä) löytyy jokin vastine myös Laatokan rannoilta, muistaakseni Kurkijoen seudulta. Tämän mainitsee jo Säämingin historioitsija Pekka Lappalainen. Liekö tässäkin siis yksi signaali laatokkalaisten jäljistä? No, nykyäänkin tämä verrattain pieni ”lahukka” on veneiden laskupaikka, jossa harvinaisuutena ehkäpä uittoaikoihin vihjaava kohtalainen rautapohjapaatti, joka erottui muutamista tavanomaista lasikuituveneistä tässä valkamassa. Huilasin tässä hetkisen ennen lähtöä.

Jatkoin melontaa, kunnes sain tähtäimeeni vähän punamultaa kalliossa. Kyse oli kuitenkin luonnonväristä, vaikka kalliomaalauskiilto silmissäni tietysti näitä aina tähystelin. Oitotinlahden kalliot ovat kuitenkin mahtava näky vain luonnonelementtinäkin, sisältäen runsaasti erilaisia muotoja ja värejä. Nousin maihin kavutakseni vielä Oitotinlahden vuorelle (tai nimettömälle kalliolle), joka kuitenkin on saanut peräti numeraalisen arvoluokituksen 4 asteikolla 1-6 . Vaikkei siis ihan kärkipäässä, silti joukossa (1-4), jolla on ”maa-aineslain 7 §:n tarkoittamaa valtakunnallista tai muutoin huomattavaa luonnonsuojelullista merkitystä”. Vuori onkin käymisen arvoinen kohde etenkin karun ja suojaisen järvimaiseman edustavana kallioympäristönä. Laen takana on myös pieni luonnonsuojelualue, jota tyydyin nyt vain silmäämään kohtuullisen korkealta. Jo laella on kappale vanhaa metsää.

Paras näkymä Oitontinvuorelta alas lahdelle.

Laskin taas matkaan tovin jälkeen, sillä sitä oli yhä taitettavaksi. Jatkoin lipumista kaikenlaisten kallioiden pikku mosaiikissa, joka toi – ihmisen merkkien puuttumista huolimatta tai juuri siksi – jonkinlaisen hartaan, jopa pyhän tunnelman paljastuessaan yhä ankarampana. Kun olin saavuttamassa nientä, jossa piti jo kääntymäni, haavaileva mieli koki kovan kolauksen: Taivallahdennimeen tultaessa kannattaa tarkata ja varoa vedenlaisia kiviä! Ovat moisia piilohakoja, jotka keikauttivat kanoottiani: pysyin vaivoin ripeällä, refleksinomaisella vastaliikkeellä kaatumatta. Olisin silti voinut olla tarkempi.

Otoksia Oitotinlahden kalliokavalkadista…
…joka jatkuu tarjoten ohi lipujalle aina uusia yksityiskohtia ja perspektiivejä ihmeteltäväksi.

Taivallahdenniemi vei kolistelun jälkeen mietteet taivaltamiseen, siis kulkuun vesien välillä maata pitkin. Sitä olisi kyllä edessä pian täälläkin, mutta ensin piti tehdä jyrkkä käännös kiilamaiseen Taivallahteen. Sen rehevä ranta vaikutti jo kauempaa varsin vaikeasti lähestyttävältä ja paikan päällä valkeni edessä oleva koko komeudessaan: jäkkömättäitä ja tiheää rantakaislaa, mutta hyvin vähän vesijuonnetta. Nyt alkoi hidas tunnustelu, jota riittikin lyhyehköllä parin sadan metrin matkalla jatkuvasti. Vaikka useampaankin karttaan on piirretty vesiväylä aivan lahden tuntumaan, sen löytäminen ei ole aivan helppoa saatikka sillä pysyttely. Kanootista joutuu nousemaankin.

Taivallahti.

Päästyäni eräittenkin kanootin kääntelyjen ja Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy -hyppelyjen jälkeen viimein Taivallahden ja Taivallammen erottavalle autojen kulkukelpoiselle tielle, napostelin eväitä ja otin termoshuikkaa. Sitten oli seuraavan siirron aika: kärry kasaan, kanootti kärryyn ja lepikoitunutta tienpahaa vähän vesoen ja kierien seuraavaan rantaan. Olin nyt Taivallammella, reitin viime lammella ennen selkävesiä.

Lyhyt melonta tyynellä lammella, jossa oli vielä vähäisempiä kallioita ja kiinnepisteenä kookas rantakivi ja oli jälleen aika rantautua. Täälläkin liikuttiin selvästi, sillä Särkilahtea jo hivuttelevassa päässä lampea oli vene ja katiskoita. Ajoin ensin kokeeksi toiseen lammen laskuojista, mutta sen kautta maalle nouseminen osoittautui hankalammaksi kuin suoraan järveltä.

Nousuun viimeiselle maataipaleelle….

Seurasin polkua elähtäneen saniaiskasvuston läpi enkä alkumatkasta edes vaivautunut kärräämään, sillä polun pohja antoi luvan vetämisellekin. Kärryn päällä kanootti kuitenkin tapasi Särkilahdentien, jonne Taivallammen rannasta on alle 100 metrin nykäisy. Tiellä vilahti samassa yksittäinen auto ohi häiritsevän läheltä kanootin perää, mikä ensin ärsytti, kunnes tuumin, että eivät lie moiseen varautuneet. Teille tultaessa onkin syytä valpastua.

Kun olin katsonut melko tiheässä, mutta nuoressa kuusikossa itselleni väylän ja muutaman kuivan alaoksan tieltä rapsinutkin, katsoin maaston takia parhaaksi luopua kärrystä ja nostaa uiskon längeillä olalleni. Kamppeita ei ollut paljoa nyt matkassani, mutta siirsin ne varalta silti etukäteen, sillä heitto ei ollut kuin reilu 50 metriä. Pienen kääntymätaiteilun jälkeen olinkin suuren veden rannassa. Edessäni näkyi jo myyttiset mittasuhteet saavuttanut Särkilahti- mutta aluksi poukamamainen Taipaleenlahti, ensi satamani.

Taipaleenlahdessa – käytännöllisesti katsoen lähes perillä.

Huilasin vielä yhden eväs- ja juomapaussin ja sitten kokosin kanootin. Lähellä on molemmin puolin rantamökitys, joten paikka ei oikein sovellu pitkään taoutteluun, joskin toiselle näkyvyyttä ei ole ja toisellakaan ei ollut nyt asujaa. Läksin kuitenkin rivakasti kohti suurta selkää, sillä vastarannalla odotettiin.

Kirvessaari on mielenkiintoinen vesimerkki ja pieni, karu ja luiskamainen kalliosaari tällä itäpuoleisella rannalla Taipaleenlahden tuntumassa. Täällä oli myös erikoisia uittokauden (?) jäänteitä, suuria rautoja, joiden alkuperää en jaksanut tarkemmin tutkia. Ne löytynevät täältä vielä toistekin.

Koillis-lounas-suunnassa Särkilahdenselkää ylittäessä oli aikaa tähyillä Niuvanrantaa, jonka maamerkkeinä olin havaitsevinani eroja metsänrajojen paikallisissa korkeuksissa. Noin 2,5 kilometrin kilometrin ylityksessä ehti myös mietiskellä syntyjä syviä. Eli tietenkin muinaiskarjalaisten vesikulkua, monia vastuksia, voittojakin…olivatko nuo nimettömiksi ja näkymättömäksi jäävät eränkävijät, seikkailijat, kauppamiehet, soturit todella kulkeneet täällä, tänne ja täältä? Ja vielä minne? Oliko Särkilahti, tuo Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajapisteenä mainittu, Saimaan satama vaiko vain eränautinnan raja? Porttiko pohjoisemmas, ainakin Saimaan savolaisalueille, kenties jopa Pohjanlahdelle, vieläkö peräti Vienaan vesiä vaihtaen tai aina Jäämerelle, jonne päättyvät viime rippeet tuhannen vuoden takaa karjalaistyyppisen kulttuurin heikoista kaukojäljistä…kukaan ei lopullista vastausta varmaksi tiedä, mutta joku voi esittää perusteltujakin arveluja asiasta.

”Särkilaksi” on saavutettu ja matkamies on tyytyväinen – joskin tapaansa mietteliäs…

Kanootti karahti hienokiviseen rantahiekkaan. Vastaanottavan komitean muodostivat pioneerina koiramme, kaksikko- ja kenttäkelpoinen Ebba, vaimoni Anne ja mökki-isäntä Ismo. Löin kanoottisauvan maihin. Huokaisin.

Kangaskosken Kaplan-turbiini pysähtynyt

Hiitolanjoen vapautuminen vaelluskaloille toteutuu tänä syksynä

Kangaskosken vesivoimalaitos tuotti sähköä Simpeleen tehtaalle lähes sata vuotta. Kolmesta vapautettavasta koskesta alimmaisen voimalan tuotanto on päättynyt heinäkuun lopulla. Hiitolanjoen vesi ei juokse enää ensimmäisen Suomessa valmistetun Kaplan-turbiinin läpi, vaan ohijuoksutuksena koskiuomaan toistaiseksi vielä säännöstelypadon kautta. Kosken rakentaminen käynnistyy välittömästi Etelä-Suomen aluehallintoviraston myöntämän luvan ehtojen mukaisesti.

Ensimmäisenä rakennetaan ns. pohjapato Kangaskosken ylittävän sillan ylävirran puolelle. Se muodostaa kosken niskan ja pitää vedenpinnan entisessä tasossa Kangaskosken ja Lahnasenkosken välisellä jokiosuudella. Muodostuvan kosken periaate näkyy Kangaskosken asemapiirroksesta. Pohjapadon valmistuttua puretaan voimalaitoksen pato siten, että kummallekin reunalle siitä jää näkyviin muutaman metrin rakenne muistona lähes sadan vuoden ajasta, jonka Kangaskosken voimalaitos oli toiminnassa. Kun joen pinta alkaa laskea jo pohjapadolta, laskee vesi myös voimakanavassa. Se täytetään kiviaineksilla, jotta ei jää patoriskiä ja valvottavia patorakenteita. Yläkanavaan rakennetaan oleskelualue ja katselupaikka kävijöille, ja täytettyä kanavakuilua pitkin voi kävellä kosken partaalle. Säilytettävälle padolle tulee näköalatasanne, josta on näkymä vapaalle koskelle. Alueen kulkukäytävät on esitetty Kangaskosken maisemasuunnitelmassa.

Voimalarakennus muunnetaan museoksi

Kokonaisuutta täydentää voimalaitosaikaa edeltänyt puuhiomo- ja paperitehdassaareke esittely- ja elämyskohteena. Kangaskoskesta muotoutuu näin vaiheittain sekä ennallistettu koski vaelluskaloille että teollisuushistoriallinen nähtävyys, kun kaksi sen perinteistä elementtiä tuodaan uusin keinoin nykyaikaan. 

Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö toteuttaa Hiitolanjoen koskien ennallistamisen eri lähteistä kootulla rahoituksella. Kangaskoskella urakoitsijaksi on valittu Oteran Oy, rakennuttajakonsulttina toimii Suunnittelukide Oy.

Urakan käynnistyttyä Kangaskosken alue on työmaa-aluetta, jossa liikkuminen on kielletty. Kosken ennallistus ja padon purkaminen varmasti kiinnostaa ihmisiä, ja siksi järjestämme yleisötapahtuman perjantaina 3.9.

EDIT. YLEISÖTAPAHTUMAA EI VOI JÄRJESTÄÄ KORONATILANTEEN TAKIA – PYRITÄÄN JÄRJESTÄMÄÄN MYÖHEMPÄNÄ AJANKOHTANA.

TYÖMAA-ALUEELLA LIIKKUMINEN ON KIELLETTY, KULKU VAIN VAIN VASTAAVAN TYÖNJOHTAJAN LUVALLA JA TURVAVARUSTEISIIN PUKEUTUNEENA (KYPÄRÄ, TURVALIIVI JA -KENGÄT).

Kun Kangaskoski ja sen välitön ympäristö on valmis, jatkuu muu kehittäminen ensi vuoden kevääseen, jolloin valmistuvat oleskelualueet ja näiden polut kävijöitä varten. Lisäksi käynnissä on voimalamuseon ja tehdassaarekkeen suunnittelu. Museon toteutukseen tarvitaan vielä lisärahoitusta.

Kuivaa maata kulkemassa

Kesäkuussa ennen nopeasti kuumenneiden säiden uhkaa pienvesien kuivamisessa oli mahdollisuus koettaa paikata yksi Laatokalta Saimaalle -hankkeen aiempaan reittitutkimukseen jäänyt aukko: mistä hakea paras kulkuväylä Simpelejärven keskikohdilta vedenjakajan yli Punkaharjun lampialueelle ylittämällä laaja vähävetinen ja melko vaikea kangasmaasto?

Tämä kiperä kysymys liittyi hankkeessamme vaativaksi harjoitukseksi osoittautuneen ns. keskisen runkoreitin tulevaisuuden mahdollisuuksien kartoittamiseen. Tällä suunnalla löytyy historiallisten vesireittivaihtoehtojen kannalta kiintoisa ja potentiaalinen Romanonjoen-Kyynärpäänjoen reitti, jolla kuitenkin odotti kaksi suuren luokan ongelmaa: 1) laaja ja toistaiseksi yhä ohittamaton Kyynärpäänjoen myrskytuhomotti ja 2) kuivan vedenjakaja-alueen ylityskohdan etsiminen. Ensimmäiseen eivät tämän hankkeen rahkeet näytä vielä riittävän, mutta jatkon kannalta – ja myös Kyynärpään mahdollisen myöhemmän raivaussavotan perustelemiseksi – toinen kysymys olisi ehkä ratkaistavissa. Se olisi oikeastaan jatkossa välttämättömyyskin.

Useat paikan päällä pistäytymiset olivat johtaneet toinen toistaan vaikeampien vaihtoehtojen hylkäämiseen: Kyynärpäänjoen latvoilla kulku muuttui hyvin vaikeaksi ja suo-ojien tarkastelu Särkisalmen-Punkaharjun tien ja junaradan tuntumassa osoitti vielä kartalla vähäistä toivoa antaneet ideat epäkelvoiksi. Liian kuivaa, vielä kuivempaa, olematonta vettä….VR ei myöskään varmasti innostuisi junaradan vartta linjattavasta maataipaleesta, joka olisi ratapenkan kaltevuuden vuoksi jo muutenkin hankala esimerkiksi telarakennelmille. Eikä Pekka Lappalaisen Säämingin historiassa (1970) propagoima Haukilammelta laskeva, suo-ojitusten kautta vaivoin jokireitin tuntumaan päätyvä ojaväylä ollut ainakaan nykyisellään yhtään vakuuttavampi. Mikä siis neuvoksi, kun linnuntietäkin matkaa väljemmille vesille Laakkiinlammelle tulisi Kyynärpään ylittävältä Rajasuontieltä noin kolme ja Simpelejärveltä Romananjoen suusta ainakin kahdeksan kilometriä?

Olin kuitenkin selvitellyt, että Lappalainen oli viitannut Kyynärpäänjokeen laskevaan Heinäsuonjokeen, vaikkei tätä nimeltä mainitsekaan. Aiemmin olin senkin hylännyt vaatimattomuutensa takia, mutta nyt kaikki vähäisetkin mahdollisuudet oli otettava lähivalaisuun. Niinpä olin jo eräänä kevättalven myräkkäisenä päivänä tehnyt lumikengillä tiedustelupatikan osin sen vartta samoten. Vaikka tuo kävi melkoisesta ponnistelusta ja meinasin kääntyä syvässä hangessa ja tiheiköissä kerran jo poiskin, osoitti käynti sen, että tätä yhteyttä voisi yrittää – osin kantaen, osin kanoottia veden päällä vetäen ja lopulta tienpohjia pitkin myös kuljetuskärrillä eli pyörien päällä vieden. Suunta ei kuitenkaan olisi Haukilampi, vaan Laakkii, jonne veisi ensin vähäinen vesiväylä kuusikon ja parin peltoaukean läpi ja lopuksi kova tien pohja Rajasuon-Haukilammensuon välisellä kankaalla. Ei helppoa ja vain korkean veden aikaan yritettävissä, mutta yhtä kaikki ehkä mahdollista!

Välivaiheena ennen kanootilla toimeen ryhtymistä olin vielä mukana alueella reittiemme tueksi tehtävässä vesistöhistoriallisessa katselmuksessa yhdessä Matti Hakulisen ja Sami Kurkelan kanssa. Tällöin kaksikko kulki myös Heinäsuonjoen alkuosan ja paikallistimme myös sen Hakulisen sanoin ”tanniinisen lähteen”. Onko joen uurteisessa uomassa kyseessä sitten jääkaudenjälkeinen raviini, jäi lopullisesti ratkaisematta. Kävimme muuten läpi myös lähes koko pohjoisen runkoreitin sekä Romanonjoen-Kyynärpäänjoen lisäksi kiintoisia virtavesiä vähän kauempanakin eli Majojienjoen, Salkojärvenjoen ja Peruspohjanjoen. Näistä reittisuunnittelun ulkopuolisista mahdollisista kulkuväylistä ehkä lisää myöhemmin…

Viimein koitti hetki lähteä koeponnistamaan. Ensi tavoite oli suoriutua urakasta yhden päivän retkenä, joten pyysin vaimoni kyytiämään Parikkalaan töihin matkallaan minut ja kanootin sekä vähäiset varusteet Romanonjoelle.

Rio Romano. Kanoottisauva osoittaa suunnan ylävirtaan. Se tulikin taas tarpeeseen sauvoimena.

Romanon luonne on oikukas: tulva-aikaan huhtikuun alkupuolella tai puolivälissä sillä kulkisi parhaimmillaan ehkä jopa veneellä, mutta kun virtaama on vähimmillään ei se suhteellisesta leveydestään huolimatta kanna kanoottiakaan. Nyt vettä oli häthätää parikymmentä senttiä, mutta särkät ja kuivemmat paikat tekivät kulusta hidasta. Sauvominen ja heittäytyminen potkimalla etupoikkipuun varaan painoa siirtäen osoittautui sittenkin mahdolliseksi etenemistavaksi. Välillä – ja aika usein – oli silti pakko nousta kahlaamaan ja väistelemään pohjan puuainesta, vaikka viime vuoden raivauksemme olikin pahimmat tukot poistanut. Silti uusiakin puita oli joen pohjalla, tosin ei paljoa ja nekin lähinnä eroosiosortumien aiheuttamina.

Yläjuoksulla ennen Melkoniementietä ja Oronmyllyn tienhaaraa joki on silti vähän vuolaampi ja täällä sauvominen oli jo helpompaa. Harvoissa kohdin, kuten meanderien syvänteissä, jopa muutama harva melontaliike onnistuu alempanakin. Syvänteet ovat vain petollisia kuivien särkkien ja matalikkojen kahlauksessa, joten kahluuhousun rajaa joutuu tarkkailemaan täällä herkeämättä eikä kuivapuku olisi lainkaan hullumpi varuste. Yhdessä kohdin kerran saappaanvarsia kuivatellessa jouduin sitten maa-ampiaispesän hyökkäyksen uhriksi, tosin selvisin vain yhdellä pistoksella!

Selvittyäni mainitun tien sillalle ja ansaitun huilitauon jälkeen päätin siirtyä kärrykuljetukseen Palaneenkankaan läpi. Polttavan kuumassa kulku oli jokseenkin näännyttävää, vaikka pyöräkkö toimikin maastossa varsin hyvin. Auringon pehmittämänäkö vaiko vain tavallisen itsepintaisena jääräpäänä, sain matkalla idean käydä vielä laskemassa kanootin Kyynärpäänjoelle edes pikku kokeilun matkaa, vaikka tiesin, että joutuisin hyvinkin vaikeuksiin…

Palanutkangas. Oronmyllyn leirikeskuksen lähialueen maastot ovat oivallista kärrytienpohjaa.

Karttaan, tuoreeseenkaan, ei aina ole luottamista ja tälle alueelle piirrettyjen metsätienpohjien ja polunpätkien kanssa kannattaa olla varovainen: erään yllättävän umpiperän jälkeen päädyin kuitenkin yhdelle Kyynärpään ylittävistä Oronmyllyn retkeilyreittien silloista. Tänne johtavilla pitkospuilla pystyi nippa nappa keinottemaan kanoottikärryn akselileveydellä. Mutta heti laskettuani kanootin mustanpuhuvan Kyynärpäänjoen kapeikkoon, oli tunnustettava tosiasiat: näillä paikkein joki ahtautuu valitettavan monin paikoin vesitse läpäisykelvottomaksi ja jouduinkin pian perääntymään penkan turvetta pöllytettyäni samoja jälkiä. Vaikka Kyynärpäänjoen leveys, virtaama sesonkiaikana ja syvyys – nytkin kesäkuussa lähes 40 cm – riittää siis pienelle kanootille, riittää haasteita mahdollisen massiivisen raivauksen jälkeenkin: kaventumat olisi ratkaistava ohitusjärjestelyillä – ehkä telapuita ellei jopa voimakkaampaa muokkausta? – ja vahvasti meaderoiva profiili ei salli pitkiä kanoottimalleja edes Romanon vertaa. Kehitystyö ei ole siis pikku juttu, mutta kyseessä olisi harvinaislaatuisen hieno melontaympäristö.

Näin ahtaita ovat Kyynärpäänjoen pahimmat paikat luonnonmuotoina.

Tämän näytösluonteisen kantapään kautta -kokeilun jälkeen pysyttelin visusti suuremmilla teillä, kunnes pääsin Rausillankankaan aliselle sillalle. Tänne ohjasin myös kyytiassitenttini, joka ei lainkaan ollut mielissään aikeistani jatkaa iltaan kääntyvää päivää samoissa merkeissä. Pienen perheneuvottelun jälkeen päädyimme siihen, että käyn vielä ainakin Heinäsuonjoen alaosan seuraavalle sillalle, josta autolla pääsee hakemaan.

Heinäsuonjoki oli osittainkin aika tiukka rutistus kanootti längillä olan yllä. Pohdin kuitenkin samalla äheltäessäni eteenpäin, olisiko kärräyskin mahdollista vähän kauempana vähäisestä vesilinjasta: se ei näet ole kulkukelpoinen vastaavien ahtaumien takia Kyynärpäänkään vertaa. Vähän ylempänä molemmin puolin on kuitenkin kuivempaa kankaista maastoa, jonka reunat erottuivat ikään kuin ”halfpipen” muotoisena kouruna. Jäkköheinätupot olivat näyttäviä ja ajatus muinaisraviinista (?) kiehtova. Tämä on nähtävyyskin! Sillalle päästyä oli silti hyväksyttävä päivä tehdyksi, sillä eteenpäin jatkaminen kysyi voimia, vettä ja aikaa. Jatkuu siis myöhemmin.

Välipäivän jälkeen etenin aiemmin mainitulta ”tanniinilähteeltä”. Rohkaisevaa oli heti huomata, että vaikka pohja oli paikoin lietteinen, kulku kanoottia veden päällä vetäen oli hyvinkin mahdollista eli Heinäsuonjoessa tähän kyllä riitti suorakulkuista vettä. Kassaraa ja retkisahaa väliin käytellen pääsin eteenpäin, kunnes jäin heristelemään korviani. Edessä oli jokin suurempi elävä, mutta tiheästä kuusikosta ei nähnyt läpi. Pohdin outojen äänien antajaa ja seuraavaa siirtoani, kunnes lopulta jokin erikoisempi ääni olikin yllättäen inhimillinen! Huikattuamme terveiset puolin ja toisin lähestyimme eri puolilta joen penkkoja. Metsän eläimen sijaan kyseessä oli hankkeemme keskisen reitin luontokartoittaja Hanna Aalto. Hupaisa kohtaaminen, jossa juttua riittikin toviksi! Palaamme luontokartoituksiin…

Heinäsuonjoen selvimpiä ja vuolaimpia paikkoja pelloille tultaessa.

Tiesin Hannan liikkuvan alueella, mutta silti pöpelikköpalaveri oli yllättävä, joskin piristävä. Sen jälkeen oli aika kuitenkin pian jatkaa eri teille. Ehkä kohtaisimme uudelleenkin? Päädyin pian ensimmäiselle kahdesta alueen syrjäisistä peltoaukeista. Sen pystyi kahlaamaan aika vaivatta lävitse. Lähelle jää tosin maatalo, mutta silti siedettävän matkan päähän puolin ja toisin.

Vähäisen tienpohjan, rummun ylityksen ja soisemman, mutta yhtä lailla kahluukelpoisen ruoste-ojan muututtua toiseksi pelloksi, oli vettä jopa sen verran, että sujautin sen kaksin käsin penkan puolelta sauvomalla nopeasti. Täälläkin oltiin maatilan vaikutuspiirissä, mutta vähän loitolla. Nyt olikin vesiväyläni lopussa, sillä vaikka vedenjakaja jäi vielä suo-ojitusten yläpuolelle, oli käytännöllisintä ja maastossa välttämätöntäkin vaihtaa kulku maalle.

Tämäkin peltojen välinen oja tuli kahlattua.

Viritettyäni C-tug-pyöräkön oli hyvä lähteä tallustamaan kovaa, alkuun sepelöityäkin tienpohjaa. Vaikka kartta näyttikin tien katkeavan suo-ojiin, olin varmistanut aiemmin sen jatkumisen näiltäkin kohdin. Vehreää maastoakin oli tarjolla. Ratsastajia liikkui alueella jäljistä päätellen, mutta jo talvella olin nähnyt myös raskaat, todennäköiset karhun jäljet jatkuvasti samalla juotilla. Tekipä mieli vähän lauleskella, etenkin kun Hannakin oli kertoillut tuoreista merkeistä otsosta. Vaikka Otrakkaan linkkitorni pilkahtaa tienhaarassa, on suoalueiden välinen autio kangas varmasti hyvä ylitysväylä eläimillekin.

Pelto-ojat ovat monesti yllättävänkin kulkukelpoisia, kunhan pajukko on vain pidetty kurissa.

Tapasin Hannan uudelleen karhukeihästä jo puolileikilläni vuoleskellessani. Jatkoimme matkaa yhdessä ja sain hyvän vinkin alueen jo sukuyhteyksiensä puolesta tuntevalta: tienpohja, jota olin kartalta katsonut seuraavaksi Laakkiille kääntymiseen, oli jo umpeen kasvanut. Tämän pian yhdessäkin todettuamme, kannatti jatkaa Oron suunnasta Rajasuolle vievällä päätiellä seuraavaan eli keskimmäiseen kolmesta Laakkiille vievistä tienpohjista.

Biologi, luontokartoittaja Hanna Aalto kulki kotvan matkaa kanssani ja antoi vinkkejä.

Vielä yhdet heikommin jo näkyvät karhun jäljet ohitettuamme seisoimme vaatimattomassa risteyskohdassa, josta vielä sain Hannalta yhden vinkin. Olin kuullut jo aiemmin läheisen Kaatuvavuoren vanhasta rajamerkistä, joka on esitelty lyhyesti myös ainakin kirjassa Sulo Strömbergin matkassa itärajalla (2011). Päätin Hannan tarkentavien ohjeiden perusteella käydäkin nyt samalla vilkaisemassa, löytäisinkö hakkaukset, vaikka olinkin kaavaillut tätä vielä paremmalla ajalla tehtäväksi erikseen. Nyt paikalle, kirjaimellisesti ei mistään, pölähti vielä muuan GTK:n mies. Olimme kyllä nähneet autonsa aiemmin, mutta yllättävä kohtaaminen tämäkin: rutiininomaisesta kartoituksesta oli kuulemma kysymys. Päätimme käydä yhdessä vuorella, sillä alan miestä kiinnosti myös alueen kallioperä. Hanna jatkoi jo muualle.

Vaikka kalliohakkauksen pääosa jäi vielä löytymättä, mystinen ”tikarikuvio” (nimitys Sulo Strömbergin) sentään saatiin esille. Linjalta on kulkenut mm. Täyssinän rauhan (1595) raja.

Puolittain menestyksekkään vuorella käynnin jälkeen oli aika palata kanootille ja kärrätä viimeinen väli itsekseni. GTK:n miehen naureskelimme vielä kuumia ja paarmoja sekä kaikenlaisia ihmisen hullutuksia olla liikkeellä näillä main. Matkaa autolleni ei ollut enää kuin puolisen kilometriä ja tästä Laakkille vielä kivenheitto pientä polkua. Saavuttuani perille huokaisin…ponnistus ei ollut mitenkään mahdoton, tosin kuivan maan kulku oli tehty kahdessa erässä (15. ja 17. kesäkuuta). Tauko yön ylikin, Oronmyllyllä tai Kyynärpäänjoen laavulla olisi epäilemättä välttämätön reitillä. Tämä toisi mukaan majoituspalvelullisia, ehkä kuljetusapupalvelunkin ulottuvuuksia.

Laakkinjärven rantaa – tähän päättyy kuiva vaellus ja tästä alkaa Punkaharjun lampireitti.

Johtopäätös: Romanonjoen-Kyynärpäänjoen reittiä on mahdollista seurailla niin, että vedenjakajalle – täällä lähimpänä siis Haukilammen, Laakkiinjärven ja Rajasuon kolmiossa – voidaan kulkea lopulta Heinäsuonjoen ja maataipaleen kautta. Aivan helppoa se ei ole, muttei kokemuksen perusteella mahdotonta tai sietämätöntäkään. Vedenjakajien ylitys vaatii aina tuskansa myös läntisellä ja pohjoisella reittivaihtoehdollamme. Parannus- ja kehityskohteita täytyy kirjata vielä erinäisiäkin, mutta mikäli suurimmat esteet eli Kyynärpäänjoen lukuisat järeät kuusirungot vielä saadaan tätä kenties ikivanhaa vesireittiä tukkimasta, on tie auki latvavesilläkin. Tämä oli tärkeintä antia kuivan maan kulkijalle!