Tekijä: hiitolan

Simpelejärven ylitys kanootilla oli tehty jo kesän ja syksyn rajamailla ja vuoden 2021 – siis toisen koronakriisin vuoden – syyskuu oli ehtinyt pitkälle. Nytpä siis ajettiin kenttäkautta kuin käärmettä pyssyyn, oli näet käytävää yhä kahdellakin suurella suunnalla: ns. pohjoisella runkoreitillä ja ns. läntisellä runkoreitillä. Vedenjakajat jo ylitettyäni tavoittelin nyt molemmilla pääsyä Saimaalle. Se siinteli jo lähes silmissäni, mutta vesitie oli vielä työn takana…

Päätin aloittaa pohjoiselta reitiltä, joka siis veisi joskus tulevaisuudessa Simpelejärveltä (osin raivattua) Romanonjoki-Kyynärpäänjokea pitkälle kuivahkolle maataipaleelle, edelleen Punkaharjun lampijaksolle ja sitten Myllyjoen (Putikonjoen) kautta Putikon hovin Niskalammen kautta Ratasuolle ja sieltä viimein väljille vesille Putikonlahdelle, vaikkapa Linnalahden Linnaniemeen. Tai miksei vaikka Punkaharjun nähtävyyksille, Savonlinnaan, pohjoiseen…tämäkin on yksi muinaiskarjalaisten vesireittien vaihtoehdoista.

Ensi oli kuitenkin tartuttava taas härkää tauon jälkeen sarvista (lue: moottorisahaa kahvasta). Pari raivauspäivää vierähtikin huhkiessa pohjoisen jokireittejä kulkukelpoisiksi: ensin lampijakson ilmeisiä esteitä Särkisalmen-Punkaharjun tien siltarummun kupeessa Mustajoella, sitten Myllyjoella Putikon kalanviljelylaitokselta aina Putikon hovin ohittaen Ratasuon porteille junaradan sillalle saakka. Työ kävi välistä jokseenkin joutuen, mutta etenkin eräs juurakkotukki teetti yksistään jo useamman tunnin työn. Tämä oli silti kaikkinensakin aika pientä ainakin Sarajokeen verraten. Väylä oli nyt avattu.

Kun olin vähän huilannut, palasin rikospaikalle kanootti auton katolla. Laskin sen lampijakson päättävän Saarijärven niskalta, josta Myllyjoki lähtee ja päätyy noin 2,5 kilometrin jälkeen Pihlajaveden Putikonlahteen eli Saimaalle. Ilmanala oli viileä, mutta kuiva. Varustuksessani yhä vähän kesän makua, mutta se oli joka tapauksessa sahurin kamppeita lämpimämpi.

Myllyjoen alku oli menneen kuivan kesän jäljiltä vedessä kahlaamista, kanootti tosin kulki vielä perässä vetämällä. Toisaalta nyt riitti saapasrajakin, mikä helpotti pukeutumista. Kalanviljelylaitoksen aitovieren käynti vaati jonkin verran suunnittelua, mutta pienestä lankkusillasta pujoteltua ja muutaman kiven yli nosteltua sekin oli tehty. Ehkä jatkossa oli harkittava ohivetopaikan rakentamista tähän (sekin tuli katsottua ja käy helposti), etenkin, kun laitos on tarkka turvallisuudesta ja sen purkuvedet ovat aivan reitissä kiinni. Alapuolella on vielä kivikkoa, sitten pääsee jo meloen.

Kun olin melonut Myllyjokea jo edemmäs, pääsin juttusille muutaman osa-aikaisen ranta-asukkaan kanssa. Jo aiemmin olin tavannut innokkaan isännän, joka seuraili touhujani raivauksessa, nyt sain naisseuraa. Suhtautuminen melontaan oli helpotuksekseni heillä varsin myötämielistä, mitä samaa ei voinut sanoa kalanviljelylaitokseen, jota pidettiin ympäristöongelmana kuulemissani paikallisissa puheissa. Mutta tämä on toinen tarina ja kaipaa esitettäessä myös toisen puolen puheenvuoron.

Vanhan Viipurintien – siis tien, joka on mainittu jo satoja vuosia sitten Viipurin ja Savonlinnan väliltä – alitettuani, oli aika pikku koskenlaskulle. Valitettavasti veden vähyys osoitti, että melko vilkas, joskin kapea ja kivinen koski jätti odottamaan vielä kevätkorkauttaan. Kanoottia pienen tovin kuin kaarnalaivaa uitettuani jatkoin matkaa. Kaunista ja potentiaalista kuitenkin!

Alempana lienee sijainnut joelle nimensä antanut mylly, josta kuitenkin kaivattaisiin vielä lisätietoja. Täältä kahlailu vaihtui vähitellen taas sauvonnan kautta melontaan ja yksittäisen ranta-asutuksen ja tarhakoiranhaukkujen jälkeen seurasi jo Parikkalan-Savonlinnan välisen-junaradan jyhkeän kivisillan alitus. Olin nyt saapunut Putikon hovin Niskalammelle – leppoisaan suvantoon. Ensivaikutelma oli, että täällä vietettiin yhä jatkuvaa hiljaiseloa. Korona-aika oli hiljentänyt jo aiemmin alkujaan 1700-luvulta periytyvän sahapaikan perinteiset taidenäyttelyt, tosin majoitustilat saattaisivat olla osin auki (?). Tämä olisi yhtä kaikki upea käyntikohde savusaunoineen tulevaisuudessa myös melontaturisteille, jopa Hiitolanjoen vesistöalueen ja Saimaan yhdistävän keskisen ja pohjoisen runkoreitin päätetukikohta – ellei halua jatkaa vielä edemmäs Punkaharjulle tai jopa Savonlinnaan.

Niskalammen pato on luonnollisesti ohitettava – ellei sitten halunnut kamikazesyöksyä kuvassa näkyvästä aukosta! – kantaen ja nyt länget tulivat tarpeeseen. Rantaan pääsi melko helposti ja enintään sadan metrin jälkeen kanootin saattoi jo laskea jälleen Myllyjoen viime vaiheille. Näky oli täällä kaunis, suorastaan pastoraalisen idyllinen, vaikkei viljelymaisemaa olekaan.

Rautatieaukon alitus oli myös näyttävä: ja täällä voi nähdä jopa TIPPUKIVIÄ! Lienevät savilaastista kiviä muuratessa ajan saatossa ja kosteuden kannustamana siinneitä laastin kalkkisaostumia. Erikoinen nähtävyys silti.

Sitten avautui Ratasuo avautui ottaen luulot pois kuin Pikku-Vietnam. Eikä sen uumeniin johtava vähäinen Myllyjoen kulkukelpoinen väljä osa ollut edes lähestulkoonkaan pahinta, vähän matkaa rämmittyäni jouduin yhä tiheämpään kaislikkoon. Lopulta oli noustava kanootista ja yritettävä suunnistaa aiemman rannanmääritykseni mukaan, sillä näkyvyys oli nollaluokkaa. Olin jo peräytyä, mutta onneksi pidin pääni – ja otteen verrattomasta kanoottisauvastani, joka on aina näillä retkillä mukanani.

Kuitenkin seikkailijan mielenlaadulla varustettu, sitkeä ja riittävän kevyin varustein liikkeellä oleva kanootilla kulkija selviytyy jopa tästä, sillä matkaa ei ole kuin muutama sata metriä. Sitten ollaan jo Saunalahdella, jossa erään mökin laituri on hyvä rantaviivan merkki: täältä avautuu ilmeisesti juuri mökin vuoksi vähäinen veneväylä ja ollaan väljillä vesillä. Työvoitto!

Tyyni pieni Saunalahti oli pian livuttu läpi. Silti täälläkin vesiluonto saattaa yllättää. Manasin, etten onnistunut kuvamaan kuoreiden pikaisia pistäyksiä parvina pinnassa ja etenkään yhtä hieman pinnan alla liikkunutta yksittäistä, joka liikehti kalaksi oudosti. Syy selvisi pian, se oli joutunut vain hieman itseään suuremman käärmeen (rantakäärmeen poikanen?) hampaisiin.

Muutamia varsin vanhoja teollisuusyhdyskuntaan viittaavia rantarakennuksia ohitettuani näkyviin avautui Putikon sahan tilukset koko komeudessaan. Siis vesisahaa hieman uudemman, mutta sekin jo hevospeliajalta: vuonna 1887 Anders Auvinen osti Putikon tilan ja aiemmin mainitun vesisahan, kymmenen vuotta myöhemmin Putikonjoen eli tämän samaisen Myllyjoen suulle valmistui Putikon höyrysaha- ja mylly. Sahatoiminta jatkui lähes 2000-luvulle useiden eri yrittäjien paikallisesti hajauttamana. Punkaharjulla on saha yhä, mutta tämä ”Auvisen saha” on yksityisomistuksessa ja sen toiminta loppunut.

Jotta sahan suvannosta pääsee pujahtamaan viimein vapaille selkävesille, pitää ylittää vielä vanha puusilta. Ei kummoinen temppu, vaatii kuitenkin maalle nousemisen ja kiertämisen. Tämän tehtyäni olin jo enemmän kuin innokas melomaan selvää vettä, jota täältä avautuukin välittömästi pikku kaislikon jälkeen, rikkonaisessa saaristossa. Jatkoin kohti Linnalahtea.

Päädyin lopulta ennalta sopimaani noutopaikkaan, Linnaniemeen, jossa oli tarkoitus tarkastaa tämä joskus linnavuoriluokituksissa mukana kummitteleva kohde, jolta ei kuitenkaan ole ihmiskäden jättämiä löytöjä. Aallokko nousi vielä ennen rantaa ja jouduin hieman kamppailemaan löytääkseni rantautumiseen sopivan kallionkolon. Ilmakin oli viilennyt niin, että laajempi tutkimus sai jäädä. Raijasin kanootin raijaus vuoren yli autotien päähään, jossa hakija jo odotti: todettakoon, että sekin kysyy voimia. Näkymä vuorelta olisi aika hieno, mutta puusto tukkii sen nykyisellään. Lähistöllä on myös useampi rakennus. Johtopäätökset: niin hienoa kuin reitti olisi päättää Linnaniemeen, ei se välttämättä ole päätepiste, jossa kokemus saisi kirkkaimman kruununsa. Linnavuoribongareille silti suositeltava käyntikohde. Kenttäkausi vesillä vuonna 2021 oli onnellisesti ohi!

Nyt olin käynyt Putikon reitin. Tänne siis päädyttäisiin jokireitiltä Punkaharjun lampijaksolla yhtyen lopulta aina Hiitolanjoelta Simpelejärven kautta joko ns. keskistä reittiä tai jopa raa’ista raainta eli ns. pohjoista reittiä pitkin. Näillä molemmilla vaihtoehdoilla on Laatokalta Saimaalle -kehyksessä – niin historiallisessa kuin tulevassa .puolensa ja etenkin tämä keskinen reitti vaikuttaa potentiaaliselta. Putikkoon pungettua on toki saatava jalansija, noutopaikka ja päätettävä houkutteleeko kanoottituristia vielä harjuinen kansallismaisema tai vaikka Olavinlinna. Mutta ainesta ilmiselvästi ON!

Toukokuussa 2021 laajamittaisimpaan hankkeemme koemelontaan osallistuivat lisäkseni Tuuli Hakulinen, Suomen luonnonsuojeluliiton hankekoordinaattori ja Taru Kaljunen, luonto- ja elämysmatkailuyrittäjä (Discover Saimaa). Mutta Tuuli joutui jäämään jo matkasta Sarajärvellä ja Tarun kanssa aika – ja myönnettäköön, parhaimmat voimammekin – loppuivat vedenjakajalle Särkilahdentien tuntumaan Kumpulammen pohjoispuolelle. Vannoin palaavani tänne vielä näillä sulilla, kaiketi itsekseni.

Syyskuussa 11.9.2021 hetki viimein koitti. Paikalliselle mökille, luottomieheni Ismo Heikkosen Niuvanrannan kotkanpesämäiseen tukikohtaan asetuttuani sain autokyydin vaimoltani Parsikkolammen laskupaikalle, siis tarkalleen Hiitolanjoen vesistöalueen ”ylävesien” puolelle, jossa vedenjakajan jälkeen laskusuunta kääntyy kohti Pihlajavettä, Saimaata, Vuoksen vesistöaluetta.

Parsikkolampi on kuin uusi ensi kosketus vesitiehen ankaran ylänkömaan kuivalla taipaleella kanootin kiskomisen jälkeen. Nyt toki vältyin siltä, mutta muisto toukokuun ankarasta ponnistuksesta hymyilytti. Hullunhommaako? Olin kuitenkin pian peilityynen Parsikon päässä ja piti rantautua. Järven nimi on muuten varsin kalevalainen, vrt. eepoksen 31. runo, säkeet 261-264 Kullervosta: Suorihe kasken ajohon, korkealle korpimaalle, parahasen parsikkohon, hirveähän hirvikköhön. Kuinka kuvaavaa, nyt vain ajettiin kasken sijaan juottia kanootille. Korkeita korpimaita totisesti riittää, kuten hirviä.

Lammen päässä on pikkuruinen rantamökki, mieluummin vähäinen torppa. Täällä joudutaan todennäköisesti kaikkein lähimmäs yksityistä rantaa kaikista runkoreiteistä, mutta tämä on väistämätöntä, sillä rannat ovat muin kohdin liian raakoja ja nousun maihin on käytävä lammen pohjoisosasta. Toki on syytä toimia mahdollisimman vähän häiriötä aiheuttaen, nyt(kään) tosin mökin omistajaa ei näkynyt. Järjestely vaatii kuitenkin erityishuomiota.

Noustuani kanoottia vetäen lyhyen, mutta jyrkän ruohikkorinteen, viritin jo tutuksi tulleessa C-tug-kärryn ja kanootin siihen. Vajaa satakunta metriä Parsikontietä helposti, edelleen metsätien pohjaa jo hankalammin ja lopulta pientöä jyrkännettä rymistellen ja vaivoin rantaruokojen sekaan. Siinä resepti, jolla ollaan päästy taas vesiyhteydelle, Ruokojärven eteläpäähän.

Täältä jatkoin jokseenkin ripeästi järven poikki, sillä nyt oli kyse päiväretkestä. Pohjoispäässä oli kelpo hiekkaa rantautumiseen ja oikein mielenkiintoinen rantaterassi. Olin toki käynyt jo aiemmin ja muistin täältä myös hyvän kanttarelliapajan. Sainkin vähän saalista, mutta kärryillä nousu vähäisessä, mutta väistämättömässä ryteikössä koetteli kärryn tasapainoa. Lopulta pienen kellahduksen jälkeen olin kuitenkin päässyt kangastienpohjalle, T-risteykseen ja edelleen pistotielle, joka vei jonkin matkaa kuljettuani – Oitotinlahteen. Perälampare, nimenomaan, jossa se sijaitse, on jo Pihlajaveden suojaista sisäsaaristoa ja helppokulkuista vettä.

Lahti on mielenkiintoinen paikka vesikulun kannalta, sillä harvinaiselle nimelle (etymologia yhä selvityksessä) löytyy jokin vastine myös Laatokan rannoilta, muistaakseni Kurkijoen seudulta. Tämän mainitsee jo Säämingin historioitsija Pekka Lappalainen. Liekö tässäkin siis yksi signaali laatokkalaisten jäljistä? No, nykyäänkin tämä verrattain pieni ”lahukka” on veneiden laskupaikka, jossa harvinaisuutena ehkäpä uittoaikoihin vihjaava kohtalainen rautapohjapaatti, joka erottui muutamista tavanomaista lasikuituveneistä tässä valkamassa. Huilasin tässä hetkisen ennen lähtöä.

Jatkoin melontaa, kunnes sain tähtäimeeni vähän punamultaa kalliossa. Kyse oli kuitenkin luonnonväristä, vaikka kalliomaalauskiilto silmissäni tietysti näitä aina tähystelin. Oitotinlahden kalliot ovat kuitenkin mahtava näky vain luonnonelementtinäkin, sisältäen runsaasti erilaisia muotoja ja värejä. Nousin maihin kavutakseni vielä Oitotinlahden vuorelle (tai nimettömälle kalliolle), joka kuitenkin on saanut peräti numeraalisen arvoluokituksen 4 asteikolla 1-6 . Vaikkei siis ihan kärkipäässä, silti joukossa (1-4), jolla on ”maa-aineslain 7 §:n tarkoittamaa valtakunnallista tai muutoin huomattavaa luonnonsuojelullista merkitystä”. Vuori onkin käymisen arvoinen kohde etenkin karun ja suojaisen järvimaiseman edustavana kallioympäristönä. Laen takana on myös pieni luonnonsuojelualue, jota tyydyin nyt vain silmäämään kohtuullisen korkealta. Jo laella on kappale vanhaa metsää.

Laskin taas matkaan tovin jälkeen, sillä sitä oli yhä taitettavaksi. Jatkoin lipumista kaikenlaisten kallioiden pikku mosaiikissa, joka toi – ihmisen merkkien puuttumista huolimatta tai juuri siksi – jonkinlaisen hartaan, jopa pyhän tunnelman paljastuessaan yhä ankarampana. Kun olin saavuttamassa nientä, jossa piti jo kääntymäni, haavaileva mieli koki kovan kolauksen: Taivallahdennimeen tultaessa kannattaa tarkata ja varoa vedenlaisia kiviä! Ovat moisia piilohakoja, jotka keikauttivat kanoottiani: pysyin vaivoin ripeällä, refleksinomaisella vastaliikkeellä kaatumatta. Olisin silti voinut olla tarkempi.

Taivallahdenniemi vei kolistelun jälkeen mietteet taivaltamiseen, siis kulkuun vesien välillä maata pitkin. Sitä olisi kyllä edessä pian täälläkin, mutta ensin piti tehdä jyrkkä käännös kiilamaiseen Taivallahteen. Sen rehevä ranta vaikutti jo kauempaa varsin vaikeasti lähestyttävältä ja paikan päällä valkeni edessä oleva koko komeudessaan: jäkkömättäitä ja tiheää rantakaislaa, mutta hyvin vähän vesijuonnetta. Nyt alkoi hidas tunnustelu, jota riittikin lyhyehköllä parin sadan metrin matkalla jatkuvasti. Vaikka useampaankin karttaan on piirretty vesiväylä aivan lahden tuntumaan, sen löytäminen ei ole aivan helppoa saatikka sillä pysyttely. Kanootista joutuu nousemaankin.

Päästyäni eräittenkin kanootin kääntelyjen ja Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy -hyppelyjen jälkeen viimein Taivallahden ja Taivallammen erottavalle autojen kulkukelpoiselle tielle, napostelin eväitä ja otin termoshuikkaa. Sitten oli seuraavan siirron aika: kärry kasaan, kanootti kärryyn ja lepikoitunutta tienpahaa vähän vesoen ja kierien seuraavaan rantaan. Olin nyt Taivallammella, reitin viime lammella ennen selkävesiä.

Lyhyt melonta tyynellä lammella, jossa oli vielä vähäisempiä kallioita ja kiinnepisteenä kookas rantakivi ja oli jälleen aika rantautua. Täälläkin liikuttiin selvästi, sillä Särkilahtea jo hivuttelevassa päässä lampea oli vene ja katiskoita. Ajoin ensin kokeeksi toiseen lammen laskuojista, mutta sen kautta maalle nouseminen osoittautui hankalammaksi kuin suoraan järveltä.

Seurasin polkua elähtäneen saniaiskasvuston läpi enkä alkumatkasta edes vaivautunut kärräämään, sillä polun pohja antoi luvan vetämisellekin. Kärryn päällä kanootti kuitenkin tapasi Särkilahdentien, jonne Taivallammen rannasta on alle 100 metrin nykäisy. Tiellä vilahti samassa yksittäinen auto ohi häiritsevän läheltä kanootin perää, mikä ensin ärsytti, kunnes tuumin, että eivät lie moiseen varautuneet. Teille tultaessa onkin syytä valpastua.

Kun olin katsonut melko tiheässä, mutta nuoressa kuusikossa itselleni väylän ja muutaman kuivan alaoksan tieltä rapsinutkin, katsoin maaston takia parhaaksi luopua kärrystä ja nostaa uiskon längeillä olalleni. Kamppeita ei ollut paljoa nyt matkassani, mutta siirsin ne varalta silti etukäteen, sillä heitto ei ollut kuin reilu 50 metriä. Pienen kääntymätaiteilun jälkeen olinkin suuren veden rannassa. Edessäni näkyi jo myyttiset mittasuhteet saavuttanut Särkilahti- mutta aluksi poukamamainen Taipaleenlahti, ensi satamani.

Huilasin vielä yhden eväs- ja juomapaussin ja sitten kokosin kanootin. Lähellä on molemmin puolin rantamökitys, joten paikka ei oikein sovellu pitkään taoutteluun, joskin toiselle näkyvyyttä ei ole ja toisellakaan ei ollut nyt asujaa. Läksin kuitenkin rivakasti kohti suurta selkää, sillä vastarannalla odotettiin.

Kirvessaari on mielenkiintoinen vesimerkki ja pieni, karu ja luiskamainen kalliosaari tällä itäpuoleisella rannalla Taipaleenlahden tuntumassa. Täällä oli myös erikoisia uittokauden (?) jäänteitä, suuria rautoja, joiden alkuperää en jaksanut tarkemmin tutkia. Ne löytynevät täältä vielä toistekin.

Koillis-lounas-suunnassa Särkilahdenselkää ylittäessä oli aikaa tähyillä Niuvanrantaa, jonka maamerkkeinä olin havaitsevinani eroja metsänrajojen paikallisissa korkeuksissa. Noin 2,5 kilometrin kilometrin ylityksessä ehti myös mietiskellä syntyjä syviä. Eli tietenkin muinaiskarjalaisten vesikulkua, monia vastuksia, voittojakin…olivatko nuo nimettömiksi ja näkymättömäksi jäävät eränkävijät, seikkailijat, kauppamiehet, soturit todella kulkeneet täällä, tänne ja täältä? Ja vielä minne? Oliko Särkilahti, tuo Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajapisteenä mainittu, Saimaan satama vaiko vain eränautinnan raja? Porttiko pohjoisemmas, ainakin Saimaan savolaisalueille, kenties jopa Pohjanlahdelle, vieläkö peräti Vienaan vesiä vaihtaen tai aina Jäämerelle, jonne päättyvät viime rippeet tuhannen vuoden takaa karjalaistyyppisen kulttuurin heikoista kaukojäljistä…kukaan ei lopullista vastausta varmaksi tiedä, mutta joku voi esittää perusteltujakin arveluja asiasta.

Kanootti karahti hienokiviseen rantahiekkaan. Vastaanottavan komitean muodostivat pioneerina koiramme, kaksikko- ja kenttäkelpoinen Ebba, vaimoni Anne ja mökki-isäntä Ismo. Löin kanoottisauvan maihin. Huokaisin.