Avainsana: melonta erämelontareitti Torsanvuori Haukkavuori Särkilahti

Shore protection eli Laatokalta Saimaalle -hankkeemme oli pyörähtänyt jo yli vuoden. Huhtikuu kuluikin paitsi toimistotöissä ja raportoinnissa, myös sen varmistelussa, että vielä ennen kesää päästään yrittämään tosissaan ainakin yhtä kolmesta suunnitellusta muinaiskarjalaisten kaukoreiteistä vesiteitse.

Korkean veden kevätaika vaikutti nyt erittäin lupaavalta runsaslumisen talven jälkeen, paremmaltakin kuin edellisen kenttäkauden aloitus. Lopulta erinäisten valmistelujen ja selvittelyjen jälkeen retkisuunnitelma, ajankohta ja koko retkikuntakin oli selvillä. Lämpimiä ilmojakin oli jo tiedossa.

Tällä kertaa seurakseni olivat lähdössä toisella koekanootillamme Suomen luonnonsuojeluliiton hankekoordinaattori, yhteishankkeemme primus motor Tuuli Hakulinen ja uudenkarhealla kajakillaan Taru Kaljunen, Discover Saimaan luonto- ja elämysmatkailuyrittäjä. Aluksi mukana olisi myös Tuulin tapaan alueen luontokartoituksia tekevä ja erityisesti Hiitolanjoen kalavedenalaiskuvauksiin keskittyvä Olli Turunen, niin ikään SLL-kartoittajia. Tämä retki olisikin nyt yhdistelmä koemelontaa ja tutkimusta, luonnonpiirteiden arviointia ja reitin matkailullisen potentiaalin ja kuljettavuuden selvittelyä. Hyvä lähtökohta ja porukka siis!

Lähtisimme etenemään ns. läntistä runkoreittiä tavoitteena kulkea koko matka eli Hiitolanjoki-Silamusjoki-Torsanjoki-Torsanjärvi-Sarajoki-Sarajärvi-Matkolampi-Loituma-Rako-oja-Haarikko-Saunalampi-Kumpulampi-Parsikkolampi-Ruokojärvi-Perälampare-Taivallampi-Särkilahti. Suunnitelma tuntui kunnianhimoiselta, sillä aikaa oli varattu toukokuun 10. päivästä joitakin päiviä kyseiselle viikolle, mutta näin laajaan vesivaellukseen kuluva aika kaikkineen oli vielä arvoitus. Eniten itseäni mietitytti käytettävissä olevan ajan riittävyys, sillä olin jo oppimassa lisäämään kertoimia aluksi turhan optimisesti arvioituihin ehditään-kyllä-ainakin-tässä-ajassa-arvioihin. Viime vuotinen Sarajoen raivaus pääosin kauttaaltaan kulkukelpoiseksi kuitenkin rohkaisi, vaikka hieman huoletti Rako-ojan riittävyys kajakkikäännöksiin ja enemmän seurueemme naisten rajalliset mahdollisuudet retkipäiviksi.

Lähtöpäivä oli sateinen. Kangaskosken B&B Hiitolanjoen pihasta laskimme vesille. Alku aina hankalaa ja mukana rontattavan tavaran määrä taas hirvitti. Seurueemme kokoontuisi päivän aikana, mutta pikku kanoottikeikuttelun jälkeen Olli häipyi kevyessä varustuksessa edelle omia teitään. Tarun kanssa nousimme maihin jo Kangaskosken laavulla. Kohtuullisen ähellyksen jälkeen jo ylempänä peltopolulla oli aika kaivaa salainen ase, C-Tug-kuljetuskärry esiin. Ensi tyypit sekä kanootin että kajakin vetämisessä tällä ilmaamattomilla renkailla etenevällä lähes jokapaikanhöylällä olivatkin lupaavia!

Kohtuullisen leppoisan, joskin märän aamumeloskelun jälkeen noin neljän kilomterin jälkeen seurasi toinen maihinnousu Lahnasella. Täältä kantamalla padon yli ja maisemapolun niemekkeestä taas vesille. Pienen sählingin jälkeen Olli joutui lähtemään hakemaan kuivaa ylleen tukikohdasta, mutta seuraamme liittyi nyt Tuuli ja kanoottia vaihdettiin melkein lennossa. Ritakoskelle nousun jälkeen taas kärräystä ja vesillelasku ennen kuutostietä.

Uudensillan suvannolla hankkeessa rakennetut biopuhdistukseen perustuvat uppopuuniput silmäiltyämme oli rantauduttava Hiitolanjoen Uudensillankosken alla. Nousu on tosin tehtävä yksityisen rannan kupeesta, mutta onneksi vielä jonkinlaisella varoetäisyydellä osa-aikaisesta asumarakennuksesta. Tien ylityksen jälkeen Ensimmäisen Salpausselän matalimmasta painaumasta selvittyämme oltiin jo Silamusjoella. Koskisen joen yli voi keplotella kapean, mutta vakaan puusillan ylittämällä.

Koska Silamuksen nouseminen vastavirtaan koskissa kahlaamalla ei ole käytännössä ainakaan lastissa mielekäs vaihtoehto, oli ruokatauon jälkeen tartuttava härkää sarvista eli kanoottia kahvasta ja aloitettava pitkä marssi. Silamusjoen ja Hiitolanjoen erottavan niemekkeen kärjestä vie kohtuullinen ruohottunut tie ylämaastoon Peipvuoren – kenties ammoisen pakopaikan – ohi ja putoaa jyrkästi joen yläjuoksulle. Matkaa tulee noin 1,5 km.

Käytettävissä oli nyt yksi kärry, joten teimme peräti kolme tällaista edestakaista vetotaipaleen heittoa: matkaa kertyi ensimmäisellä todellisella vetotaipaleen koetuksella jo 9 km! Puskeminen ylämäkeen koetteli etenkin allekirjoittanutta, joka toimi vetojuhtana. Onneksi matkan varrelle jää yksi jokiverkoston upeimmista näköalapaikoista alas Silamusjoen Neuvosenkosken syntyajan alkupurkauksen kivenjärkäleille. Oli illansuu, kun laskimme vesille ja saavutimme pian Silamusjärven. Ystävällisen maanomistajan lupaama yösija laavullaan oli oikein sopiva päätös ensimmäiselle päivälle. Tulilla jo nauratti ja sopu sijaa antoi!

Seuraavana aamuna heräsimme jo kesän varaslähtöön. Äkisti lähes kuumaksi lämmennyt keli oli ennusteiden mukainen ja tästä saisimme nauttia nyt ainakin muutamam päivän. Kun kamppeet olivat kasassa ja rannassa, jatkoimme kevyttä järvimelontaa Silamusjärven luoteisnurkkaan. Pikku haeskelun jälkeen löytyi taas, kuten vuosi sittenkin, Torsanjoen suu. Eikä aikaakaan kun rantauduimme entisen Hinkkasen myllyn (Hinkankosken) lampareen alla. Täällä oli jälleen viritettävä pyöräkkömme ja edettävä noin 350 m maamatka hyvää tietä. Kolminkertaisen kiskonnan ja lähes kilometrin jälkeen olimme Torsanjoella. Melonta jatkui majavan jälkiä rannoilta lukien.

Seuraava ylösnosto oli tehtävä Torsanjoen toisella padotulla kohteella, Kurunkoskella. Täällä on alemman Hinkankosken vesimylly-saha-piengeneraattoriyksikön ohella merkittävä erikoisuus, yksityinen Kurun vesivoimalaitos ja entisen vuonna 1976 palaneen vesisahan toimintaa yhä jatkava höyläämö, jossa tehdään mm. puuovia. Nämä kaksi harvinaisuutta olisivatkin oivia matkailu- ja nähtävyyskohteita tulevaisuudessa, joskin tämä edellyttäisi paikan haltijoitten innostumista ajatuksesta ja tietysti tukeakin.

Kurunkoskelle, kuten alemmas Hinkankoskelle tarvitaan jatkossa parempia ohitusjärjestelyjä. Näillä paikoin kanootilla kulkijan on erityisesti huomioitava Torsanjoen rantaan tiivisti rajautuva rakentaminen ja yksityiset pihapiirit. Kurulla reitin laskupaikka syntyisi parhaiten padon yläpuolelle joen itärannalle, joskin rinteen kivikko vaatinee vähän siirtelyä kulku-uralta.

Laskettuamme takaisin jokeen oli enää vain lyhyt melanvilautus ja vesi allamme olikin Torsanjärveä. Pien-Torsan suojainen pohjukka alkoi kuitenkin velloa vähän levottomammin Mertaniemessä, mutta aallokko ei estänyt matkan jatkoa. Käännyimme johdollani kohti Torsanvuoren rantaa.

Täällä kohoava kallioinen Torsanvuori ei vedä korkeudessaan vertoja vielä Haukkavuorelle, mutta se on niin ikään hyvin vanha rajavuori, joka on luultavasti jo Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajapiste asiakirjassa mainitulla Torsajärvellä. Vuoren laella on yhä näkyvissä Uudenkaupungin rauhan (1721) rajalinjan kalliohakkaukset. Alempaa löytyy myös kalliomaalaus, joka tosin ei läiskämäisenä avaudu symboliikaltaan. Vuoren ympäristö teki jo vaikutuksen luontokartoittajaammekin, jonka mukaan se olisi selvää METSO-ohjelman ykkösluokkaa vanhoine kallionlakipetäjineen, juurakoineen ja maapuineen.

Vuorella kuluneen kapuilun, poikki järven kantavien maisemien ihastelun ja alas kanooteille patikoinnin jälkeen ilmanala oli muuttunut lähes yhtä jyrkästi kuin aiemmin laavuyönä. Nyt Torsanjärvi siinteli laajassa mitassaan auringon kilossa kimmeltäen ja melonta maistui kesäiseltä. Ohitimme Puuttoman luodon, vanha rajasaari sekin, sekä Pienen Torsan ja (Suuren) Torsan jakavan Kamihtaniemen alittaen Simolansalmen sillan. Mustasaaren jätimme suosiolla, lähemmän tarkastelun teimme pikku Näresaarelle, josta löytyikin varsin vanhaa puustoa. Siinäpä tämän kaikilta ulottuvuuksiltaan yli 20 km mittaisen, enimmillään ainakin 53 metrin syvyisen, pääosin luode-kaakko-suuntaisen kirkkaan karun suurjärven saaret lähes olivatkin. Vaan yhtä puuttui, ensi yön majapaikkaamme Salmensaarta. Join Torsan vettä ennen rantaa hämmästellen yhä tätä hieman arvoituksellistakin luonnonlahjaa…

Ensimmäisen telttayön jälkeen oli aika jättää Salmensaari ja paikallisten moottorikelkkailijoitten kota, jota olen nimittänyt Koskelon kodaksi. Nytkin, kuten vuosi sitten, lintu näyttäytyi, tosin nyt vasta kanootin lähtiessä rannasta. Liekö viisastunut viime vuodesta, jolloin se oli pesinyt sisälle ja lennähti pahaa aavistamatta ulos ovesta, kun tulimme kolkuttamaan?

Kun Soikkelinniemestä kääntyy Hiekkoinlahden pohjukkaan, ollaan yhdessä tämän muinaisen vesiväylän tärkeässä etapissa. Täältä aukeaa ammoisten matkantekijöidenkin kaiketi löytämä Sarajoen salaportti, jonka takaa alkaa toisenlainen jokireitti. Solahdimme avaralta vedeltä portista sisään.

Sarajoen etenemistä oltiin pohdittu, eräät ehkä jännittäneetkin, iltatulilla. Olin sitä osin kulkenut jo viime vuonna, silloin myös raivaten, kevyt yhden käden moottorisaha mukana. Sittemmin oli käyty yläjuoksu loppuvuodesta pelkästään vesistömetsurin järeämmissä hommissa, tosin väliin kalusto raivauskanootissa työparini Juhani Tiaisen kanssa. Raskas työ, mutta tehty.

Uskoin, että ihmeempää ei ole nyt edessä ja jälkeenpäin voi onnellisesti nyt todeta, että olin pääosin oikeassa! Tosin yksi paikka, vanha Vertasen myllyn niska Sarajoella osoittautui aikaa vieväksi alittaa useamman uuden puunrungon takia. Koko retkueemme sai osallistua näillä erämelonnan erikoisreissuilla enemmän tai vähemmän välttämättömään pahaan, kirveen, kassaran, retkisahan ja käsiparien komennukseen. Mutta näin matka taas jatkui, myös yksittäisten koivurunkojen yli kapuiltuamme!

Sarajoen maisemien vaihduttua vuoroon kuusikoista rehevämpiin rantoihin, heinikkoisista majavahabitaateista karjan rantalaitumiksi ja viimein itse otuksen pesän ja padon jälkeen selkeämpään yläjuoksuun, olimme lopulta pikku kynnyksen jälkeen Aluslammella. Takana oli jo paitsi useamman kosken kahlaaminen vastavirtaan kanoottia vetäen, myös kolmas yöpyminen, joka osui luottomiehemme, Sarajoen ”Pelle Peloton” Timo Siiraston tiluksille. Jo aika rähjääntyneet tutkimusmatkailijat pääsivät nauttimaan saunasta ja tuetusta aamupalasta. Puhumattakaan Martta-koiran seurasta, mönkijän eduista ja vanhan navettapajan tunnelmasta. Suurkiitos! Sarajoelta löytyisi kyllä potentiaalia matkailupalveluille ja peräti kaksi savusaunaa. Tarve olisi ilmeinen myös ainakin yhdelle yleiselle laavulle tai muulle yösijalle, joille jokea pitkin liikkuja voisi asettua matkan varrella.

Aluslammen jälkeen on rantauduttava Pusankoskella ja ohitettava tämä varsin näyttävä entinen myllykoski jyrkässä kalliorotkossa. Tätä varten viime vuonna tuli pyyhkäistyä pieni raivattu juotti rannan tuntumaan ja jokunen telapuu vetoa helpottamaan. Näitä hyväksi käyttäen tulimmekin yllättävän helposti kosken ohi, vaikein paikka oli oikeastaan vasta ylityssillan tuntuman kivikossa. Siitäkin päästyämme olimme jälleen selvillä vesillä: nyt olisi edessä jo matkamelontaa Sarajärvellä, mutta ensin piti hoitaa alta pois median kiinnostus: olimmehan sopineet YLE Kaakkois-Suomen uutisten kanssa hankkeeseen ja reitistöön liittyvästä jutunteosta Haukkavuoren tuntumassa.

Kun media oli saatu tyytyväiseksi – kiitos Kalle Schönberg – oli lähellä jo sanoa hyvästit toisellekin luontokartoittajallemme. Saatoimme Tarun kanssa Tuulin Sarajärven Ruokosalmelle, josta hän poistui retkueestamme. Kiitimme Tuulia kelpo matkaseurasta, perästä varmaan kuuluu… Tarun kanssa matka jatkui vauhdilla Sarajärveä pohjoiseen: iltapäivä oli jo pitkällä.

Aurinkoisena iltana saavuimme Sarajärven päähän, johon laski pieni, mutta verrattain voimakasvirtainen Myllyoja. Kahlausta ja vetoa oli siis vuorossa järven päästä kauas näkyvän maatalon iskuetäisyydellä. Kivenheiton päässä oli siltarumpu, josta Taru sai kajakkinsa sujautettua, mutta itse jouduin nostamaan kanootin vanhan, jopa 1600-luvulle palautuvan Sarajärventien yli.

Matkonlampi – täälläkin pohjoisemman reittivaihtoehdon kaima ja vanhan kulkunimistön edustaja – oli nopeasti noustu, kunhan Myllyojan niskalta oli ensin katsottu ahtaimmat kiven välit. Sitten seurasi nimetön välivesi.

Suomaita reunustava komean tummavetinen ja erämaisen oloinen väylä oli jo avautumassa Loitumajärveksi, tarkemmin Loitumanpääksi, kun tein hölmön virheen. Olin tarkastanut mustan ojan pitkossiltaa ennenkin ja nyt sen yli oli liian kova hinku turhan suoraviivaisesti. Kanootti nousi matalille puille hyvin, mutta liikkeelle heittäytyessä päivä tuntui jo jäsenissä – ja hups! Pieni epätasapaino sai suistumaan puoliksi ulos uiskosta, se haukkasi vettä heti puolilleen. Kahaluuhousuraja ylittyi – ja kamppeet olivat märkiä.

Ilta ei ollut kovin viileä, mutta moinen keikaus sai jo vipinää vesillä oloon. Oli löydettävä viimeinen ja ainoa vesiyhteys tämän reitin järvialueelta kohti vedenjakajalle vievää lampien jaksoa – Rako-oja. Tämä erikoinen pienvesi on esiintynyt esimerkiksi Metsän tarina -elokuvassa ja tänne on suunniteltu Haarikko-Hiitolanjoki-yhdyskäytävää hyödyntävää kansallispuistoa jo ennen tätä erämelontareitistön tutkailua. Mielihyvin suunnitelmaa kannatamme!

Sihtasimme lähinnä Tarun toiveesta Rako-ojan suuhun, vaikka muistelin sen yläpuolisen rantaluhdan – Majavapellon – läpi käymättömäksi. Halusin sen silti itsekin nähdä nyt veden puolelta. Lopulta palasimme samoja jälkiä hiukan sivuun ja rantauduimme kovemmalle maalle moottorikelkkareitin jälkiä. Nyt oli ehkä päivän ensimmäinen vähän heikompi hetki, mutta pyöräkköä oli käytävä kokoamaan. Taru sääteli viimeistelyt kohdalleen ja kun yksi vesikulkupeli oli maakuljetuksessa, sitä vietiin vähän heikommalla, suomuraisellakin tienpohjalla. Kovaa löytyi kuitenkin ja hiekalle erityisesti suunnitellut ontot kumitelarenkaat osoittivat kyntensä täälläkin. Pian oli silti hyväksyttävä ajatus leiriytyä ei niin viehättävässä paikassa, jossa tänne tuleva selvempi metsätie päättyi. Ilta ja yö kuluivat kamppeita roihulla kuivatellessa, teltta-osasto muistutti jo vapaasti levittäytynyttä mustalaisleiriä. Kokemus silti tämäkin ja työvoitto pitkästä päivästä! Rako-oja jäi sadan metrin päähän. Olimme ansainneet kulaukset portviiniä – Tarun ehtaa retki-eliksiiriä!

Yöllinen tunnelma ja lähes helteiseksi äitynyt retkikeli oli tipotiessään, kun heräsimme veden harvaan tiputteluun telttakankaaseen. Sitä ei meinannut ensin uskoa, mutta sateen nopeasti kiihtyessä oli tosi kyseessä ja leiri pakattava pikimmiten. Tämä toteutuikin nopeammin kuin yhtenäkään aamuna aiemmin ja oli vain katsottava totuutta silmiin: matkan oli jatkuttava, sateessakin ja ainakin omalta osaltani hiukan nuutuneen oloisenakin, sillä kyseessä oli viimeinen yhteisesti varattu retkipäivä. Epäilin jo lievää kuumetta, mutta kun olo ei selvinnyt sen kummemmaksi, päätin, että eteenpäin vain, sanoi mummo suossa. Kuljetimme kanootin ja kajakin Rako-ojan alimman sillan yli oivallista kangastietä, sillä muistin sillan alla olevan vielä eräitä suurempia poikkipuita, jotka pitäisi raivata joskus erikseen.

Nouseminen Rako-ojaa ylös ei ollut retken helpointa osuutta, mutta kun pääsimme jyvälle siitä, miten se kannattaa tehdä, homma alkoi toimia. Väylä oli yllättävänkin kulkukelpoinen leveydeltään ja syvyydeltään, mutta poikittain kaatuneiden lehti- ja havupuuriukujen ja oksien vuoksi toisen oli luovuttava vesikulusta ja noustava maihin esteitä nostelemaan. Otin tämän rannalta kävelijän pioneeriroolin ja Taru taas teki kajakistaan ”muulin” ja sitoi kanoottini peräänsä hinaukseen. Näin edettiin, hitaasti, mutta varmasti. Meno oli nyt kuitenkin selvästi aiempia päiviä huterampaa edessä käyvänä. Taru taas onnistui kääntelemään varsin näppärästi kajakkia kapeissakin mutkissa, mutta toisinaan mittarajat alkoivat tulla vastaan. Väliin oli laskeuduttava syöttämään kanoottia tai avittamaan kajakkia keulasta.

Lopulta olimme aivan jo aiemmin asettamani välitavoitteen ”porstuassa”: vesi muuttui vilkkaammin virtaavaksi ja koskimaista kivikkoa, suurempaakin järkälettä alkoi ilmaantua. Vähän vielä keplottelua yhden jos toisenkin hidasteen kanssa, mutta sitten edessämme avautui yksi hienoimmista luontohelmistä koko alueella: Rako-ojan kanjoni. Täällä vesi puristuu kahden kallion välissä melko ahtaassa rotkelmassa pienen mutta hyvin vaikuttavan koskikynnyksen kautta. Näkymä on Hiitolanjoen vesistöalueella harvinainen, näin jylhiä ja erämaisia vastineita on haettava ennemmin pohjoisemmasta.

Tie kallioiden välistä ei kuitenkaan ole missään nimessä helppokulkuinen, on kivistä, ahdasta ja järeitä puita, pehmeääkin paikoin. Olin silti taipuvainen koettamaan, sillä vesipelin kääntely läpiviennissä vaikutti hankalalta. Taru oli kuitenkin toista mieltä ja lähdimme koettamaan: säästyisimmehän näin vielä vaikeammalta toiselta kantamiselta kalliosolassa, sillä lasti oli purettava ja kamppeet vietävä kantamalla maata pitkin koskenkoloa seuraillen.

Rako-ojan kanjonissa jää juuri sopiva rako jyrkän itäisen kallioluiskan alle, on yllättävän syvääkin. Tarkkana sai silti olla lohjenneiden kivien päällä kanoottia vetäessä, mutta olimme pian kallion alla, jossa on näkyi tulta pidetyn. Kiinnitimme kulkupelit ja nautimme kalapitoisen kenttälounaan.

Aikaa upeassa luonnonmuodostumassa vierähti kaikkiaan jokunen tuntikin, mutta sitten havahduimme ajan kulkuun. Meitä hoputti etenkin sopimus, että Tarun oli ehdittävä lauantai-aamuksi Ruokolahden Jukajärvelle, jossa häntä odotti melontaryhmä. Tästä ei siis sopinut myöhästyä, vaikka aavistelin jo, että tiukkaa tulisi tekemään. Sitä suuremmalla syyllä taas pakattiin touhukkaasti. Viimein jätimme kanjonin avattuamme hieman vesiväylää lähtiessämme seuraaville vesillä kulkijoille.

Rako-ojaa riittää vielä parahultainen pätkä Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon maakuntarajan ja vanhan Täyssinän rauhan (1595) rajalinjan pohjoispuolellakin. Kaikkien käänteiden ja muutaman sillan ohituksen jälkeen olimme saavuttaneet lampiseudun entisen Punkaharjun alueella. Oja tulee Haarikosta, kansallispuiston ydinalueen suunnasta, mutta Saunalahden sakarasta reittimme kääntyi pohjoiseen. Pienen nimettömän väliveden läpivienti vaati apukeinonsa, mutta sitten saavutimme Saunalammen.

Täältä pieni kääntyminen ensimmäistä vähän väljempää vettä ei ollut pitkä, sillä pienen edustavan jyrkänteen jälkeen oli etsittävä paras ranta pienelle vetotaipaleelle. Kanootti ja kajakkikin pystyttiin kanervikossa ja orastavassa suopursumaastossa vetämään varsin helposti tien yli ja seuraavan pienen ojan varteen. Maamatkan mitaksi tuli reilu 100 metriä. Täältä parin esteen napsauksen jälkeen saattoi sauvoa, meloakin jo Kumpulammen rantaan.

Kumpulammen ylitys tuntui olevan jonkinlainen retken kulminaatiopiste, vaikka emme sitä ehkä vielä aavistaneet. Kesää enteilevä, hiukan viileänlämmin yö, utu kohosi veden ylle…täällä oli tullut hetki jo vähän nautiskella, edetä hitaammin, kuvatakin. Sitten rantauduimme aiemmin tarkastamaani pieneen laskuojaan, josta pääsi kahlaten syrjäiselle tielle.

Nyt oli kuitenkin jo lähes pimeää, joten kaiken tuli käydä nopeasti käsien otsalamppuja jo hapuillessa. Pakkaillessa oli valittava seuraava maata pitkin viennin tapa ja tehtävä radikaali ratkaisu: tehdäkö pyöräköllä kaksi yli kilometrin kärräysmatkaa vai kuormatako toinen -tässä tapauksessa kajakki – ja kantaa kanootti längillä. Päätös oli lopulta ilmeinen eli vaaka kallistui jälkimmäiseen. Kun molempien romppeet olivat kajakissa, kajakki pyörillä ja vielä vetonarukin olalle jotenkin viritettynä, oli aika ponnistaa retken raskaimmalle osuudelle – Kumpulammen juurelta nousu oli yhtä ylämäkeä!

Vetojuhtana olin nyt tosi koetuksella, sillä kajakin sijaan tunnuin vetävän perässäni kivirekeä. Etenimme 50 – 100 metriä kerrallaan, sitten tauko. Ei auttanut myöskään ämmänlänkiin vetoaminen Tarun kohdalla, sillä vaikeiden selkärasitustensa takia otin myös kanootin kantoon längillä. Sehän ei paljoa paina, mutta matkanteko hidastui tämänkin takia. Homma alkoi tuntua jo kaleeriorjan raadannalta, mutta vähän vähältä nousumme jatkui.

Musta jättiläinen kohoaa yhä suuremmaksi korpitiellä vuorien varjossa. Otsavalon ja kännykän lampun loihtimat kuvat viihdykkeenä olimme kavunneet viimein jo Vuoriniemen tien tuntumaan. Kun pidimme viimeistä taukoa ennen pysäystä, oli totuuden hetki. Pohdin vielä uuden lempinimeni mukaisesti ”havukka-ahon ajattelijana” (paremminkin Havukkavuoren ajattelija!) mahdollisuuksia yrittää viimeistä, näissä oloissa pitkääkin osuutta Saimaan ensi satamaan – Särkilahteen. Yö oli jo musta eikä ajatuskaan juossut hetkeen ihan reaalimaailmassa. Olimme kulkeneet vettä ja maata pitkin nyt jo 22 tuntia, lähes vuorokauden. Tarun kanssa keskustellessasi tajusin kuitenkin vanhan paasikiveläisen sanonnan perimmäisen olemuksen: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Emme pääsisi tällä retkellä vielä läpimurtoon eli perille, mutta teimme sen minkä ehdimme ja pystyimme. Olimme saavuttaneet vedenjakajan.

Eikä siinä vielä kaikki. Yön vaihtuessa aamuyöksi marssimme vielä jalan ja puolipakkauksissa kilometrikaupalla, sanoisinko entisten matkaajien tapaan ainakin peninkulman, Särkilahden Niuvankankaalle. Täällä koitti viimein uupuneille vesivaeltajille lepo tutun mökin saunakammarissa. Kiitos Ismo Heikkosellekin. Vähäisten unien jälkeen hoidin velvollisuuteni loppuun ja kyytisin Tarun Jukajärvelle. Kiitos hänelle mainiosta ja unohtumattomasta matkaseurasta! Palailin vielä huilaamaan yöpymispaikalle. Kaksi kertaa siis Särkilahteen samalla reissulla, muttei vielä kertaakaan vettä pitkin. Kaikella on hetkensä. Kun tänne muinoinkin kuljettiin, vei reitin löytyminen varmasti aikansa. Siis: anna päivän tulla, toisen mennä. Ennemmin tai myöhemmin…

To be continued…