Avainsana: melonta erämelontareitti Romanonjoki Kyynärpäänjoki Heinäsuonjoki Parikkala Punkaharju

Kesäkuussa ennen nopeasti kuumenneiden säiden uhkaa pienvesien kuivamisessa oli mahdollisuus koettaa paikata yksi Laatokalta Saimaalle -hankkeen aiempaan reittitutkimukseen jäänyt aukko: mistä hakea paras kulkuväylä Simpelejärven keskikohdilta vedenjakajan yli Punkaharjun lampialueelle ylittämällä laaja vähävetinen ja melko vaikea kangasmaasto?

Tämä kiperä kysymys liittyi hankkeessamme vaativaksi harjoitukseksi osoittautuneen ns. keskisen runkoreitin tulevaisuuden mahdollisuuksien kartoittamiseen. Tällä suunnalla löytyy historiallisten vesireittivaihtoehtojen kannalta kiintoisa ja potentiaalinen Romanonjoen-Kyynärpäänjoen reitti, jolla kuitenkin odotti kaksi suuren luokan ongelmaa: 1) laaja ja toistaiseksi yhä ohittamaton Kyynärpäänjoen myrskytuhomotti ja 2) kuivan vedenjakaja-alueen ylityskohdan etsiminen. Ensimmäiseen eivät tämän hankkeen rahkeet näytä vielä riittävän, mutta jatkon kannalta – ja myös Kyynärpään mahdollisen myöhemmän raivaussavotan perustelemiseksi – toinen kysymys olisi ehkä ratkaistavissa. Se olisi oikeastaan jatkossa välttämättömyyskin.

Useat paikan päällä pistäytymiset olivat johtaneet toinen toistaan vaikeampien vaihtoehtojen hylkäämiseen: Kyynärpäänjoen latvoilla kulku muuttui hyvin vaikeaksi ja suo-ojien tarkastelu Särkisalmen-Punkaharjun tien ja junaradan tuntumassa osoitti vielä kartalla vähäistä toivoa antaneet ideat epäkelvoiksi. Liian kuivaa, vielä kuivempaa, olematonta vettä….VR ei myöskään varmasti innostuisi junaradan vartta linjattavasta maataipaleesta, joka olisi ratapenkan kaltevuuden vuoksi jo muutenkin hankala esimerkiksi telarakennelmille. Eikä Pekka Lappalaisen Säämingin historiassa (1970) propagoima Haukilammelta laskeva, suo-ojitusten kautta vaivoin jokireitin tuntumaan päätyvä ojaväylä ollut ainakaan nykyisellään yhtään vakuuttavampi. Mikä siis neuvoksi, kun linnuntietäkin matkaa väljemmille vesille Laakkiinlammelle tulisi Kyynärpään ylittävältä Rajasuontieltä noin kolme ja Simpelejärveltä Romananjoen suusta ainakin kahdeksan kilometriä?

Olin kuitenkin selvitellyt, että Lappalainen oli viitannut Kyynärpäänjokeen laskevaan Heinäsuonjokeen, vaikkei tätä nimeltä mainitsekaan. Aiemmin olin senkin hylännyt vaatimattomuutensa takia, mutta nyt kaikki vähäisetkin mahdollisuudet oli otettava lähivalaisuun. Niinpä olin jo eräänä kevättalven myräkkäisenä päivänä tehnyt lumikengillä tiedustelupatikan osin sen vartta samoten. Vaikka tuo kävi melkoisesta ponnistelusta ja meinasin kääntyä syvässä hangessa ja tiheiköissä kerran jo poiskin, osoitti käynti sen, että tätä yhteyttä voisi yrittää – osin kantaen, osin kanoottia veden päällä vetäen ja lopulta tienpohjia pitkin myös kuljetuskärrillä eli pyörien päällä vieden. Suunta ei kuitenkaan olisi Haukilampi, vaan Laakkii, jonne veisi ensin vähäinen vesiväylä kuusikon ja parin peltoaukean läpi ja lopuksi kova tien pohja Rajasuon-Haukilammensuon välisellä kankaalla. Ei helppoa ja vain korkean veden aikaan yritettävissä, mutta yhtä kaikki ehkä mahdollista!

Välivaiheena ennen kanootilla toimeen ryhtymistä olin vielä mukana alueella reittiemme tueksi tehtävässä vesistöhistoriallisessa katselmuksessa yhdessä Matti Hakulisen ja Sami Kurkelan kanssa. Tällöin kaksikko kulki myös Heinäsuonjoen alkuosan ja paikallistimme myös sen Hakulisen sanoin ”tanniinisen lähteen”. Onko joen uurteisessa uomassa kyseessä sitten jääkaudenjälkeinen raviini, jäi lopullisesti ratkaisematta. Kävimme muuten läpi myös lähes koko pohjoisen runkoreitin sekä Romanonjoen-Kyynärpäänjoen lisäksi kiintoisia virtavesiä vähän kauempanakin eli Majojienjoen, Salkojärvenjoen ja Peruspohjanjoen. Näistä reittisuunnittelun ulkopuolisista mahdollisista kulkuväylistä ehkä lisää myöhemmin…

Viimein koitti hetki lähteä koeponnistamaan. Ensi tavoite oli suoriutua urakasta yhden päivän retkenä, joten pyysin vaimoni kyytiämään Parikkalaan töihin matkallaan minut ja kanootin sekä vähäiset varusteet Romanonjoelle.

Romanon luonne on oikukas: tulva-aikaan huhtikuun alkupuolella tai puolivälissä sillä kulkisi parhaimmillaan ehkä jopa veneellä, mutta kun virtaama on vähimmillään ei se suhteellisesta leveydestään huolimatta kanna kanoottiakaan. Nyt vettä oli häthätää parikymmentä senttiä, mutta särkät ja kuivemmat paikat tekivät kulusta hidasta. Sauvominen ja heittäytyminen potkimalla etupoikkipuun varaan painoa siirtäen osoittautui sittenkin mahdolliseksi etenemistavaksi. Välillä – ja aika usein – oli silti pakko nousta kahlaamaan ja väistelemään pohjan puuainesta, vaikka viime vuoden raivauksemme olikin pahimmat tukot poistanut. Silti uusiakin puita oli joen pohjalla, tosin ei paljoa ja nekin lähinnä eroosiosortumien aiheuttamina.

Yläjuoksulla ennen Melkoniementietä ja Oronmyllyn tienhaaraa joki on silti vähän vuolaampi ja täällä sauvominen oli jo helpompaa. Harvoissa kohdin, kuten meanderien syvänteissä, jopa muutama harva melontaliike onnistuu alempanakin. Syvänteet ovat vain petollisia kuivien särkkien ja matalikkojen kahlauksessa, joten kahluuhousun rajaa joutuu tarkkailemaan täällä herkeämättä eikä kuivapuku olisi lainkaan hullumpi varuste. Yhdessä kohdin kerran saappaanvarsia kuivatellessa jouduin sitten maa-ampiaispesän hyökkäyksen uhriksi, tosin selvisin vain yhdellä pistoksella!

Selvittyäni mainitun tien sillalle ja ansaitun huilitauon jälkeen päätin siirtyä kärrykuljetukseen Palaneenkankaan läpi. Polttavan kuumassa kulku oli jokseenkin näännyttävää, vaikka pyöräkkö toimikin maastossa varsin hyvin. Auringon pehmittämänäkö vaiko vain tavallisen itsepintaisena jääräpäänä, sain matkalla idean käydä vielä laskemassa kanootin Kyynärpäänjoelle edes pikku kokeilun matkaa, vaikka tiesin, että joutuisin hyvinkin vaikeuksiin…

Karttaan, tuoreeseenkaan, ei aina ole luottamista ja tälle alueelle piirrettyjen metsätienpohjien ja polunpätkien kanssa kannattaa olla varovainen: erään yllättävän umpiperän jälkeen päädyin kuitenkin yhdelle Kyynärpään ylittävistä Oronmyllyn retkeilyreittien silloista. Tänne johtavilla pitkospuilla pystyi nippa nappa keinottemaan kanoottikärryn akselileveydellä. Mutta heti laskettuani kanootin mustanpuhuvan Kyynärpäänjoen kapeikkoon, oli tunnustettava tosiasiat: näillä paikkein joki ahtautuu valitettavan monin paikoin vesitse läpäisykelvottomaksi ja jouduinkin pian perääntymään penkan turvetta pöllytettyäni samoja jälkiä. Vaikka Kyynärpäänjoen leveys, virtaama sesonkiaikana ja syvyys – nytkin kesäkuussa lähes 40 cm – riittää siis pienelle kanootille, riittää haasteita mahdollisen massiivisen raivauksen jälkeenkin: kaventumat olisi ratkaistava ohitusjärjestelyillä – ehkä telapuita ellei jopa voimakkaampaa muokkausta? – ja vahvasti meaderoiva profiili ei salli pitkiä kanoottimalleja edes Romanon vertaa. Kehitystyö ei ole siis pikku juttu, mutta kyseessä olisi harvinaislaatuisen hieno melontaympäristö.

Tämän näytösluonteisen kantapään kautta -kokeilun jälkeen pysyttelin visusti suuremmilla teillä, kunnes pääsin Rausillankankaan aliselle sillalle. Tänne ohjasin myös kyytiassitenttini, joka ei lainkaan ollut mielissään aikeistani jatkaa iltaan kääntyvää päivää samoissa merkeissä. Pienen perheneuvottelun jälkeen päädyimme siihen, että käyn vielä ainakin Heinäsuonjoen alaosan seuraavalle sillalle, josta autolla pääsee hakemaan.

Heinäsuonjoki oli osittainkin aika tiukka rutistus kanootti längillä olan yllä. Pohdin kuitenkin samalla äheltäessäni eteenpäin, olisiko kärräyskin mahdollista vähän kauempana vähäisestä vesilinjasta: se ei näet ole kulkukelpoinen vastaavien ahtaumien takia Kyynärpäänkään vertaa. Vähän ylempänä molemmin puolin on kuitenkin kuivempaa kankaista maastoa, jonka reunat erottuivat ikään kuin ”halfpipen” muotoisena kouruna. Jäkköheinätupot olivat näyttäviä ja ajatus muinaisraviinista (?) kiehtova. Tämä on nähtävyyskin! Sillalle päästyä oli silti hyväksyttävä päivä tehdyksi, sillä eteenpäin jatkaminen kysyi voimia, vettä ja aikaa. Jatkuu siis myöhemmin.

Välipäivän jälkeen etenin aiemmin mainitulta ”tanniinilähteeltä”. Rohkaisevaa oli heti huomata, että vaikka pohja oli paikoin lietteinen, kulku kanoottia veden päällä vetäen oli hyvinkin mahdollista eli Heinäsuonjoessa tähän kyllä riitti suorakulkuista vettä. Kassaraa ja retkisahaa väliin käytellen pääsin eteenpäin, kunnes jäin heristelemään korviani. Edessä oli jokin suurempi elävä, mutta tiheästä kuusikosta ei nähnyt läpi. Pohdin outojen äänien antajaa ja seuraavaa siirtoani, kunnes lopulta jokin erikoisempi ääni olikin yllättäen inhimillinen! Huikattuamme terveiset puolin ja toisin lähestyimme eri puolilta joen penkkoja. Metsän eläimen sijaan kyseessä oli hankkeemme keskisen reitin luontokartoittaja Hanna Aalto. Hupaisa kohtaaminen, jossa juttua riittikin toviksi! Palaamme luontokartoituksiin…

Tiesin Hannan liikkuvan alueella, mutta silti pöpelikköpalaveri oli yllättävä, joskin piristävä. Sen jälkeen oli aika kuitenkin pian jatkaa eri teille. Ehkä kohtaisimme uudelleenkin? Päädyin pian ensimmäiselle kahdesta alueen syrjäisistä peltoaukeista. Sen pystyi kahlaamaan aika vaivatta lävitse. Lähelle jää tosin maatalo, mutta silti siedettävän matkan päähän puolin ja toisin.

Vähäisen tienpohjan, rummun ylityksen ja soisemman, mutta yhtä lailla kahluukelpoisen ruoste-ojan muututtua toiseksi pelloksi, oli vettä jopa sen verran, että sujautin sen kaksin käsin penkan puolelta sauvomalla nopeasti. Täälläkin oltiin maatilan vaikutuspiirissä, mutta vähän loitolla. Nyt olikin vesiväyläni lopussa, sillä vaikka vedenjakaja jäi vielä suo-ojitusten yläpuolelle, oli käytännöllisintä ja maastossa välttämätöntäkin vaihtaa kulku maalle.

Viritettyäni C-tug-pyöräkön oli hyvä lähteä tallustamaan kovaa, alkuun sepelöityäkin tienpohjaa. Vaikka kartta näyttikin tien katkeavan suo-ojiin, olin varmistanut aiemmin sen jatkumisen näiltäkin kohdin. Vehreää maastoakin oli tarjolla. Ratsastajia liikkui alueella jäljistä päätellen, mutta jo talvella olin nähnyt myös raskaat, todennäköiset karhun jäljet jatkuvasti samalla juotilla. Tekipä mieli vähän lauleskella, etenkin kun Hannakin oli kertoillut tuoreista merkeistä otsosta. Vaikka Otrakkaan linkkitorni pilkahtaa tienhaarassa, on suoalueiden välinen autio kangas varmasti hyvä ylitysväylä eläimillekin.

Tapasin Hannan uudelleen karhukeihästä jo puolileikilläni vuoleskellessani. Jatkoimme matkaa yhdessä ja sain hyvän vinkin alueen jo sukuyhteyksiensä puolesta tuntevalta: tienpohja, jota olin kartalta katsonut seuraavaksi Laakkiille kääntymiseen, oli jo umpeen kasvanut. Tämän pian yhdessäkin todettuamme, kannatti jatkaa Oron suunnasta Rajasuolle vievällä päätiellä seuraavaan eli keskimmäiseen kolmesta Laakkiille vievistä tienpohjista.

Vielä yhdet heikommin jo näkyvät karhun jäljet ohitettuamme seisoimme vaatimattomassa risteyskohdassa, josta vielä sain Hannalta yhden vinkin. Olin kuullut jo aiemmin läheisen Kaatuvavuoren vanhasta rajamerkistä, joka on esitelty lyhyesti myös ainakin kirjassa Sulo Strömbergin matkassa itärajalla (2011). Päätin Hannan tarkentavien ohjeiden perusteella käydäkin nyt samalla vilkaisemassa, löytäisinkö hakkaukset, vaikka olinkin kaavaillut tätä vielä paremmalla ajalla tehtäväksi erikseen. Nyt paikalle, kirjaimellisesti ei mistään, pölähti vielä muuan GTK:n mies. Olimme kyllä nähneet autonsa aiemmin, mutta yllättävä kohtaaminen tämäkin: rutiininomaisesta kartoituksesta oli kuulemma kysymys. Päätimme käydä yhdessä vuorella, sillä alan miestä kiinnosti myös alueen kallioperä. Hanna jatkoi jo muualle.

Puolittain menestyksekkään vuorella käynnin jälkeen oli aika palata kanootille ja kärrätä viimeinen väli itsekseni. GTK:n miehen naureskelimme vielä kuumia ja paarmoja sekä kaikenlaisia ihmisen hullutuksia olla liikkeellä näillä main. Matkaa autolleni ei ollut enää kuin puolisen kilometriä ja tästä Laakkille vielä kivenheitto pientä polkua. Saavuttuani perille huokaisin…ponnistus ei ollut mitenkään mahdoton, tosin kuivan maan kulku oli tehty kahdessa erässä (15. ja 17. kesäkuuta). Tauko yön ylikin, Oronmyllyllä tai Kyynärpäänjoen laavulla olisi epäilemättä välttämätön reitillä. Tämä toisi mukaan majoituspalvelullisia, ehkä kuljetusapupalvelunkin ulottuvuuksia.

Johtopäätös: Romanonjoen-Kyynärpäänjoen reittiä on mahdollista seurailla niin, että vedenjakajalle – täällä lähimpänä siis Haukilammen, Laakkiinjärven ja Rajasuon kolmiossa – voidaan kulkea lopulta Heinäsuonjoen ja maataipaleen kautta. Aivan helppoa se ei ole, muttei kokemuksen perusteella mahdotonta tai sietämätöntäkään. Vedenjakajien ylitys vaatii aina tuskansa myös läntisellä ja pohjoisella reittivaihtoehdollamme. Parannus- ja kehityskohteita täytyy kirjata vielä erinäisiäkin, mutta mikäli suurimmat esteet eli Kyynärpäänjoen lukuisat järeät kuusirungot vielä saadaan tätä kenties ikivanhaa vesireittiä tukkimasta, on tie auki latvavesilläkin. Tämä oli tärkeintä antia kuivan maan kulkijalle!