Hiitolanjoki-yhdistyksen Laatokalta Saimaalle (The Best Practises of Shoreline Biodiversity Protection) -hankeessa kahden vuoden aikana tehtyjen taustatutkimusten ja koemelontojen perusteella on valmistettu karttaesite kolmesta historiapohjaisesta reittivaihtoehdosta ”Laatokan latvavesiltä Saimaan satamiin…”. Esitteen (A3, kaksi puolta, vedenpitävä Never Tear -paperi) voi ladata ja myös tulostaa (jos käytössä A3-tulostus) linkeistä:
Esitettä on saatavissa 30.6.2022 jälkeen myös jaettuna eri puolille Etelä-Karjalaa. Sitä toimitetaan jatkossa mahdollisuuksien mukaan ainakin reittien lähtöpisteeseen Kangaskoskelle (B&B Hiitolanjoki) sekä Rautjärven ja Parikkalan kunnanvirastolle ja myös Etelä-Savon (Savonlinnan) Punkaharjulle. Jakelupisteistä ilmoitetaan tämän ilmoituksen yhteydessä laajempi lista myöhemmin. Esitettä voi tiedustella myös Hiitolanjoki-yhdistykseltä.
Simpelejärven ylitys kanootilla oli tehty jo kesän ja syksyn rajamailla ja vuoden 2021 – siis toisen koronakriisin vuoden – syyskuu oli ehtinyt pitkälle. Nytpä siis ajettiin kenttäkautta kuin käärmettä pyssyyn, oli näet käytävää yhä kahdellakin suurella suunnalla: ns. pohjoisella runkoreitillä ja ns. läntisellä runkoreitillä. Vedenjakajat jo ylitettyäni tavoittelin nyt molemmilla pääsyä Saimaalle. Se siinteli jo lähes silmissäni, mutta vesitie oli vielä työn takana…
Päätin aloittaa pohjoiselta reitiltä, joka siis veisi joskus tulevaisuudessa Simpelejärveltä (osin raivattua) Romanonjoki-Kyynärpäänjokea pitkälle kuivahkolle maataipaleelle, edelleen Punkaharjun lampijaksolle ja sitten Myllyjoen (Putikonjoen) kautta Putikon hovin Niskalammen kautta Ratasuolle ja sieltä viimein väljille vesille Putikonlahdelle, vaikkapa Linnalahden Linnaniemeen. Tai miksei vaikka Punkaharjun nähtävyyksille, Savonlinnaan, pohjoiseen…tämäkin on yksi muinaiskarjalaisten vesireittien vaihtoehdoista.
Ensi oli kuitenkin tartuttava taas härkää tauon jälkeen sarvista (lue: moottorisahaa kahvasta). Pari raivauspäivää vierähtikin huhkiessa pohjoisen jokireittejä kulkukelpoisiksi: ensin lampijakson ilmeisiä esteitä Särkisalmen-Punkaharjun tien siltarummun kupeessa Mustajoella, sitten Myllyjoella Putikon kalanviljelylaitokselta aina Putikon hovin ohittaen Ratasuon porteille junaradan sillalle saakka. Työ kävi välistä jokseenkin joutuen, mutta etenkin eräs juurakkotukki teetti yksistään jo useamman tunnin työn. Tämä oli silti kaikkinensakin aika pientä ainakin Sarajokeen verraten. Väylä oli nyt avattu.
Tämän kokoluokan runkoja ei Mustajoen tukkeena onneksi ollut juuri enempää.
Kun olin vähän huilannut, palasin rikospaikalle kanootti auton katolla. Laskin sen lampijakson päättävän Saarijärven niskalta, josta Myllyjoki lähtee ja päätyy noin 2,5 kilometrin jälkeen Pihlajaveden Putikonlahteen eli Saimaalle. Ilmanala oli viileä, mutta kuiva. Varustuksessani yhä vähän kesän makua, mutta se oli joka tapauksessa sahurin kamppeita lämpimämpi.
Myllyjoen alku oli menneen kuivan kesän jäljiltä vedessä kahlaamista, kanootti tosin kulki vielä perässä vetämällä. Toisaalta nyt riitti saapasrajakin, mikä helpotti pukeutumista. Kalanviljelylaitoksen aitovieren käynti vaati jonkin verran suunnittelua, mutta pienestä lankkusillasta pujoteltua ja muutaman kiven yli nosteltua sekin oli tehty. Ehkä jatkossa oli harkittava ohivetopaikan rakentamista tähän (sekin tuli katsottua ja käy helposti), etenkin, kun laitos on tarkka turvallisuudesta ja sen purkuvedet ovat aivan reitissä kiinni. Alapuolella on vielä kivikkoa, sitten pääsee jo meloen.
Kun olin melonut Myllyjokea jo edemmäs, pääsin juttusille muutaman osa-aikaisen ranta-asukkaan kanssa. Jo aiemmin olin tavannut innokkaan isännän, joka seuraili touhujani raivauksessa, nyt sain naisseuraa. Suhtautuminen melontaan oli helpotuksekseni heillä varsin myötämielistä, mitä samaa ei voinut sanoa kalanviljelylaitokseen, jota pidettiin ympäristöongelmana kuulemissani paikallisissa puheissa. Mutta tämä on toinen tarina ja kaipaa esitettäessä myös toisen puolen puheenvuoron.
Vanhan Viipurintien silta on nostalgisen kaunis holvattuine kivikaarineen. Kannattaa kuitenkin varoa alapuoleltakin kulkiessa, sillä museosilta kaivannee kyllä kunnostusta!
Vanhan Viipurintien – siis tien, joka on mainittu jo satoja vuosia sitten Viipurin ja Savonlinnan väliltä – alitettuani, oli aika pikku koskenlaskulle. Valitettavasti veden vähyys osoitti, että melko vilkas, joskin kapea ja kivinen koski jätti odottamaan vielä kevätkorkauttaan. Kanoottia pienen tovin kuin kaarnalaivaa uitettuani jatkoin matkaa. Kaunista ja potentiaalista kuitenkin!
Alempana lienee sijainnut joelle nimensä antanut mylly, josta kuitenkin kaivattaisiin vielä lisätietoja. Täältä kahlailu vaihtui vähitellen taas sauvonnan kautta melontaan ja yksittäisen ranta-asutuksen ja tarhakoiranhaukkujen jälkeen seurasi jo Parikkalan-Savonlinnan välisen-junaradan jyhkeän kivisillan alitus. Olin nyt saapunut Putikon hovin Niskalammelle – leppoisaan suvantoon. Ensivaikutelma oli, että täällä vietettiin yhä jatkuvaa hiljaiseloa. Korona-aika oli hiljentänyt jo aiemmin alkujaan 1700-luvulta periytyvän sahapaikan perinteiset taidenäyttelyt, tosin majoitustilat saattaisivat olla osin auki (?). Tämä olisi yhtä kaikki upea käyntikohde savusaunoineen tulevaisuudessa myös melontaturisteille, jopa Hiitolanjoen vesistöalueen ja Saimaan yhdistävän keskisen ja pohjoisen runkoreitin päätetukikohta – ellei halua jatkaa vielä edemmäs Punkaharjulle tai jopa Savonlinnaan.
Putikon vanhan sahayhdyskunnan muistoa kantaa näyttävä vesiratas padon alla.
Niskalammen pato on luonnollisesti ohitettava – ellei sitten halunnut kamikazesyöksyä kuvassa näkyvästä aukosta! – kantaen ja nyt länget tulivat tarpeeseen. Rantaan pääsi melko helposti ja enintään sadan metrin jälkeen kanootin saattoi jo laskea jälleen Myllyjoen viime vaiheille. Näky oli täällä kaunis, suorastaan pastoraalisen idyllinen, vaikkei viljelymaisemaa olekaan.
Rautatieaukon alitus oli myös näyttävä: ja täällä voi nähdä jopa TIPPUKIVIÄ! Lienevät savilaastista kiviä muuratessa ajan saatossa ja kosteuden kannustamana siinneitä laastin kalkkisaostumia. Erikoinen nähtävyys silti.
Myllyjoen ”tippukiviluola”. Tämä rautatiensilta valmistui kaiverruksen mukaan vuonna 1905.
Sitten avautui Ratasuo avautui ottaen luulot pois kuin Pikku-Vietnam. Eikä sen uumeniin johtava vähäinen Myllyjoen kulkukelpoinen väljä osa ollut edes lähestulkoonkaan pahinta, vähän matkaa rämmittyäni jouduin yhä tiheämpään kaislikkoon. Lopulta oli noustava kanootista ja yritettävä suunnistaa aiemman rannanmääritykseni mukaan, sillä näkyvyys oli nollaluokkaa. Olin jo peräytyä, mutta onneksi pidin pääni – ja otteen verrattomasta kanoottisauvastani, joka on aina näillä retkillä mukanani.
Pikku-Vietnam eli Ratasuon, reitin vaikeimman osan alkua. Käy ken uskaltaa!
Kuitenkin seikkailijan mielenlaadulla varustettu, sitkeä ja riittävän kevyin varustein liikkeellä oleva kanootilla kulkija selviytyy jopa tästä, sillä matkaa ei ole kuin muutama sata metriä. Sitten ollaan jo Saunalahdella, jossa erään mökin laituri on hyvä rantaviivan merkki: täältä avautuu ilmeisesti juuri mökin vuoksi vähäinen veneväylä ja ollaan väljillä vesillä. Työvoitto!
Tyyni pieni Saunalahti oli pian livuttu läpi. Silti täälläkin vesiluonto saattaa yllättää. Manasin, etten onnistunut kuvamaan kuoreiden pikaisia pistäyksiä parvina pinnassa ja etenkään yhtä hieman pinnan alla liikkunutta yksittäistä, joka liikehti kalaksi oudosti. Syy selvisi pian, se oli joutunut vain hieman itseään suuremman käärmeen (rantakäärmeen poikanen?) hampaisiin.
Muutamia varsin vanhoja teollisuusyhdyskuntaan viittaavia rantarakennuksia ohitettuani näkyviin avautui Putikon sahan tilukset koko komeudessaan. Siis vesisahaa hieman uudemman, mutta sekin jo hevospeliajalta: vuonna 1887 Anders Auvinen osti Putikon tilan ja aiemmin mainitun vesisahan, kymmenen vuotta myöhemmin Putikonjoen eli tämän samaisen Myllyjoen suulle valmistui Putikon höyrysaha- ja mylly. Sahatoiminta jatkui lähes 2000-luvulle useiden eri yrittäjien paikallisesti hajauttamana. Punkaharjulla on saha yhä, mutta tämä ”Auvisen saha” on yksityisomistuksessa ja sen toiminta loppunut.
Putikon vanha ”Auvisen saha”. Se on laajempine puutalovaltaisine yhdyskuntineen todettu yhdeksi valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön avainkohteista, jolla on historiallisia, rakennushistoriallisia ja maisemallisia arvoja. Nykytilassaan se kaipaa kuitenkin parempaa huolenpitoa – mikä avuksi? Olisi hieno esittelykohde reitin loppuun yhdessä Putikon hovin kanssa!
Jotta sahan suvannosta pääsee pujahtamaan viimein vapaille selkävesille, pitää ylittää vielä vanha puusilta. Ei kummoinen temppu, vaatii kuitenkin maalle nousemisen ja kiertämisen. Tämän tehtyäni olin jo enemmän kuin innokas melomaan selvää vettä, jota täältä avautuukin välittömästi pikku kaislikon jälkeen, rikkonaisessa saaristossa. Jatkoin kohti Linnalahtea.
Päädyin lopulta ennalta sopimaani noutopaikkaan, Linnaniemeen, jossa oli tarkoitus tarkastaa tämä joskus linnavuoriluokituksissa mukana kummitteleva kohde, jolta ei kuitenkaan ole ihmiskäden jättämiä löytöjä. Aallokko nousi vielä ennen rantaa ja jouduin hieman kamppailemaan löytääkseni rantautumiseen sopivan kallionkolon. Ilmakin oli viilennyt niin, että laajempi tutkimus sai jäädä. Raijasin kanootin raijaus vuoren yli autotien päähään, jossa hakija jo odotti: todettakoon, että sekin kysyy voimia. Näkymä vuorelta olisi aika hieno, mutta puusto tukkii sen nykyisellään. Lähistöllä on myös useampi rakennus. Johtopäätökset: niin hienoa kuin reitti olisi päättää Linnaniemeen, ei se välttämättä ole päätepiste, jossa kokemus saisi kirkkaimman kruununsa. Linnavuoribongareille silti suositeltava käyntikohde. Kenttäkausi vesillä vuonna 2021 oli onnellisesti ohi!
Linnaniemen rantakallio. Tähän (tai oikeastaan vasta vuoren toisen puolelle) päättyi retkeni.
Nyt olin käynyt Putikon reitin. Tänne siis päädyttäisiin jokireitiltä Punkaharjun lampijaksolla yhtyen lopulta aina Hiitolanjoelta Simpelejärven kautta joko ns. keskistä reittiä tai jopa raa’ista raainta eli ns. pohjoista reittiä pitkin. Näillä molemmilla vaihtoehdoilla on Laatokalta Saimaalle -kehyksessä – niin historiallisessa kuin tulevassa .puolensa ja etenkin tämä keskinen reitti vaikuttaa potentiaaliselta. Putikkoon pungettua on toki saatava jalansija, noutopaikka ja päätettävä houkutteleeko kanoottituristia vielä harjuinen kansallismaisema tai vaikka Olavinlinna. Mutta ainesta ilmiselvästi ON!
Toukokuussa 2021 laajamittaisimpaan hankkeemme koemelontaan osallistuivat lisäkseni Tuuli Hakulinen, Suomen luonnonsuojeluliiton hankekoordinaattori ja Taru Kaljunen, luonto- ja elämysmatkailuyrittäjä (Discover Saimaa). Mutta Tuuli joutui jäämään jo matkasta Sarajärvellä ja Tarun kanssa aika – ja myönnettäköön, parhaimmat voimammekin – loppuivat vedenjakajalle Särkilahdentien tuntumaan Kumpulammen pohjoispuolelle. Vannoin palaavani tänne vielä näillä sulilla, kaiketi itsekseni.
Syyskuussa 11.9.2021 hetki viimein koitti. Paikalliselle mökille, luottomieheni Ismo Heikkosen Niuvanrannan kotkanpesämäiseen tukikohtaan asetuttuani sain autokyydin vaimoltani Parsikkolammen laskupaikalle, siis tarkalleen Hiitolanjoen vesistöalueen ”ylävesien” puolelle, jossa vedenjakajan jälkeen laskusuunta kääntyy kohti Pihlajavettä, Saimaata, Vuoksen vesistöaluetta.
Parsikko tarjoaa ensi maistiaiset reitin loppuosan kallioisesta rantavyöhykkeestä.
Parsikkolampi on kuin uusi ensi kosketus vesitiehen ankaran ylänkömaan kuivalla taipaleella kanootin kiskomisen jälkeen. Nyt toki vältyin siltä, mutta muisto toukokuun ankarasta ponnistuksesta hymyilytti. Hullunhommaako? Olin kuitenkin pian peilityynen Parsikon päässä ja piti rantautua. Järven nimi on muuten varsin kalevalainen, vrt. eepoksen 31. runo, säkeet 261-264 Kullervosta: Suorihe kasken ajohon, korkealle korpimaalle, parahasen parsikkohon, hirveähän hirvikköhön. Kuinka kuvaavaa, nyt vain ajettiin kasken sijaan juottia kanootille. Korkeita korpimaita totisesti riittää, kuten hirviä.
Lammen päässä on pikkuruinen rantamökki, mieluummin vähäinen torppa. Täällä joudutaan todennäköisesti kaikkein lähimmäs yksityistä rantaa kaikista runkoreiteistä, mutta tämä on väistämätöntä, sillä rannat ovat muin kohdin liian raakoja ja nousun maihin on käytävä lammen pohjoisosasta. Toki on syytä toimia mahdollisimman vähän häiriötä aiheuttaen, nyt(kään) tosin mökin omistajaa ei näkynyt. Järjestely vaatii kuitenkin erityishuomiota.
Noustuani kanoottia vetäen lyhyen, mutta jyrkän ruohikkorinteen, viritin jo tutuksi tulleessa C-tug-kärryn ja kanootin siihen. Vajaa satakunta metriä Parsikontietä helposti, edelleen metsätien pohjaa jo hankalammin ja lopulta pientöä jyrkännettä rymistellen ja vaivoin rantaruokojen sekaan. Siinä resepti, jolla ollaan päästy taas vesiyhteydelle, Ruokojärven eteläpäähän.
Tästäkin oli laskeuduttava…
Täältä jatkoin jokseenkin ripeästi järven poikki, sillä nyt oli kyse päiväretkestä. Pohjoispäässä oli kelpo hiekkaa rantautumiseen ja oikein mielenkiintoinen rantaterassi. Olin toki käynyt jo aiemmin ja muistin täältä myös hyvän kanttarelliapajan. Sainkin vähän saalista, mutta kärryillä nousu vähäisessä, mutta väistämättömässä ryteikössä koetteli kärryn tasapainoa. Lopulta pienen kellahduksen jälkeen olin kuitenkin päässyt kangastienpohjalle, T-risteykseen ja edelleen pistotielle, joka vei jonkin matkaa kuljettuani – Oitotinlahteen. Perälampare, nimenomaan, jossa se sijaitse, on jo Pihlajaveden suojaista sisäsaaristoa ja helppokulkuista vettä.
Kanoottisauva osoittaa Oitotinvuoreen.
Lahti on mielenkiintoinen paikka vesikulun kannalta, sillä harvinaiselle nimelle (etymologia yhä selvityksessä) löytyy jokin vastine myös Laatokan rannoilta, muistaakseni Kurkijoen seudulta. Tämän mainitsee jo Säämingin historioitsija Pekka Lappalainen. Liekö tässäkin siis yksi signaali laatokkalaisten jäljistä? No, nykyäänkin tämä verrattain pieni ”lahukka” on veneiden laskupaikka, jossa harvinaisuutena ehkäpä uittoaikoihin vihjaava kohtalainen rautapohjapaatti, joka erottui muutamista tavanomaista lasikuituveneistä tässä valkamassa. Huilasin tässä hetkisen ennen lähtöä.
Jatkoin melontaa, kunnes sain tähtäimeeni vähän punamultaa kalliossa. Kyse oli kuitenkin luonnonväristä, vaikka kalliomaalauskiilto silmissäni tietysti näitä aina tähystelin. Oitotinlahden kalliot ovat kuitenkin mahtava näky vain luonnonelementtinäkin, sisältäen runsaasti erilaisia muotoja ja värejä. Nousin maihin kavutakseni vielä Oitotinlahden vuorelle (tai nimettömälle kalliolle), joka kuitenkin on saanut peräti numeraalisen arvoluokituksen 4 asteikolla 1-6 . Vaikkei siis ihan kärkipäässä, silti joukossa (1-4), jolla on ”maa-aineslain 7 §:n tarkoittamaa valtakunnallista tai muutoin huomattavaa luonnonsuojelullista merkitystä”. Vuori onkin käymisen arvoinen kohde etenkin karun ja suojaisen järvimaiseman edustavana kallioympäristönä. Laen takana on myös pieni luonnonsuojelualue, jota tyydyin nyt vain silmäämään kohtuullisen korkealta. Jo laella on kappale vanhaa metsää.
Paras näkymä Oitontinvuorelta alas lahdelle.
Laskin taas matkaan tovin jälkeen, sillä sitä oli yhä taitettavaksi. Jatkoin lipumista kaikenlaisten kallioiden pikku mosaiikissa, joka toi – ihmisen merkkien puuttumista huolimatta tai juuri siksi – jonkinlaisen hartaan, jopa pyhän tunnelman paljastuessaan yhä ankarampana. Kun olin saavuttamassa nientä, jossa piti jo kääntymäni, haavaileva mieli koki kovan kolauksen: Taivallahdennimeen tultaessa kannattaa tarkata ja varoa vedenlaisia kiviä! Ovat moisia piilohakoja, jotka keikauttivat kanoottiani: pysyin vaivoin ripeällä, refleksinomaisella vastaliikkeellä kaatumatta. Olisin silti voinut olla tarkempi.
Otoksia Oitotinlahden kalliokavalkadista……joka jatkuu tarjoten ohi lipujalle aina uusia yksityiskohtia ja perspektiivejä ihmeteltäväksi.
Taivallahdenniemi vei kolistelun jälkeen mietteet taivaltamiseen, siis kulkuun vesien välillä maata pitkin. Sitä olisi kyllä edessä pian täälläkin, mutta ensin piti tehdä jyrkkä käännös kiilamaiseen Taivallahteen. Sen rehevä ranta vaikutti jo kauempaa varsin vaikeasti lähestyttävältä ja paikan päällä valkeni edessä oleva koko komeudessaan: jäkkömättäitä ja tiheää rantakaislaa, mutta hyvin vähän vesijuonnetta. Nyt alkoi hidas tunnustelu, jota riittikin lyhyehköllä parin sadan metrin matkalla jatkuvasti. Vaikka useampaankin karttaan on piirretty vesiväylä aivan lahden tuntumaan, sen löytäminen ei ole aivan helppoa saatikka sillä pysyttely. Kanootista joutuu nousemaankin.
Taivallahti.
Päästyäni eräittenkin kanootin kääntelyjen ja Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy -hyppelyjen jälkeen viimein Taivallahden ja Taivallammen erottavalle autojen kulkukelpoiselle tielle, napostelin eväitä ja otin termoshuikkaa. Sitten oli seuraavan siirron aika: kärry kasaan, kanootti kärryyn ja lepikoitunutta tienpahaa vähän vesoen ja kierien seuraavaan rantaan. Olin nyt Taivallammella, reitin viime lammella ennen selkävesiä.
Lyhyt melonta tyynellä lammella, jossa oli vielä vähäisempiä kallioita ja kiinnepisteenä kookas rantakivi ja oli jälleen aika rantautua. Täälläkin liikuttiin selvästi, sillä Särkilahtea jo hivuttelevassa päässä lampea oli vene ja katiskoita. Ajoin ensin kokeeksi toiseen lammen laskuojista, mutta sen kautta maalle nouseminen osoittautui hankalammaksi kuin suoraan järveltä.
Nousuun viimeiselle maataipaleelle….
Seurasin polkua elähtäneen saniaiskasvuston läpi enkä alkumatkasta edes vaivautunut kärräämään, sillä polun pohja antoi luvan vetämisellekin. Kärryn päällä kanootti kuitenkin tapasi Särkilahdentien, jonne Taivallammen rannasta on alle 100 metrin nykäisy. Tiellä vilahti samassa yksittäinen auto ohi häiritsevän läheltä kanootin perää, mikä ensin ärsytti, kunnes tuumin, että eivät lie moiseen varautuneet. Teille tultaessa onkin syytä valpastua.
Kun olin katsonut melko tiheässä, mutta nuoressa kuusikossa itselleni väylän ja muutaman kuivan alaoksan tieltä rapsinutkin, katsoin maaston takia parhaaksi luopua kärrystä ja nostaa uiskon längeillä olalleni. Kamppeita ei ollut paljoa nyt matkassani, mutta siirsin ne varalta silti etukäteen, sillä heitto ei ollut kuin reilu 50 metriä. Pienen kääntymätaiteilun jälkeen olinkin suuren veden rannassa. Edessäni näkyi jo myyttiset mittasuhteet saavuttanut Särkilahti- mutta aluksi poukamamainen Taipaleenlahti, ensi satamani.
Taipaleenlahdessa – käytännöllisesti katsoen lähes perillä.
Huilasin vielä yhden eväs- ja juomapaussin ja sitten kokosin kanootin. Lähellä on molemmin puolin rantamökitys, joten paikka ei oikein sovellu pitkään taoutteluun, joskin toiselle näkyvyyttä ei ole ja toisellakaan ei ollut nyt asujaa. Läksin kuitenkin rivakasti kohti suurta selkää, sillä vastarannalla odotettiin.
Kirvessaari on mielenkiintoinen vesimerkki ja pieni, karu ja luiskamainen kalliosaari tällä itäpuoleisella rannalla Taipaleenlahden tuntumassa. Täällä oli myös erikoisia uittokauden (?) jäänteitä, suuria rautoja, joiden alkuperää en jaksanut tarkemmin tutkia. Ne löytynevät täältä vielä toistekin.
Koillis-lounas-suunnassa Särkilahdenselkää ylittäessä oli aikaa tähyillä Niuvanrantaa, jonka maamerkkeinä olin havaitsevinani eroja metsänrajojen paikallisissa korkeuksissa. Noin 2,5 kilometrin kilometrin ylityksessä ehti myös mietiskellä syntyjä syviä. Eli tietenkin muinaiskarjalaisten vesikulkua, monia vastuksia, voittojakin…olivatko nuo nimettömiksi ja näkymättömäksi jäävät eränkävijät, seikkailijat, kauppamiehet, soturit todella kulkeneet täällä, tänne ja täältä? Ja vielä minne? Oliko Särkilahti, tuo Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajapisteenä mainittu, Saimaan satama vaiko vain eränautinnan raja? Porttiko pohjoisemmas, ainakin Saimaan savolaisalueille, kenties jopa Pohjanlahdelle, vieläkö peräti Vienaan vesiä vaihtaen tai aina Jäämerelle, jonne päättyvät viime rippeet tuhannen vuoden takaa karjalaistyyppisen kulttuurin heikoista kaukojäljistä…kukaan ei lopullista vastausta varmaksi tiedä, mutta joku voi esittää perusteltujakin arveluja asiasta.
”Särkilaksi” on saavutettu ja matkamies on tyytyväinen – joskin tapaansa mietteliäs…
Kanootti karahti hienokiviseen rantahiekkaan. Vastaanottavan komitean muodostivat pioneerina koiramme, kaksikko- ja kenttäkelpoinen Ebba, vaimoni Anne ja mökki-isäntä Ismo. Löin kanoottisauvan maihin. Huokaisin.
Kesäkuussa ennen nopeasti kuumenneiden säiden uhkaa pienvesien kuivamisessa oli mahdollisuus koettaa paikata yksi Laatokalta Saimaalle -hankkeen aiempaan reittitutkimukseen jäänyt aukko: mistä hakea paras kulkuväylä Simpelejärven keskikohdilta vedenjakajan yli Punkaharjun lampialueelle ylittämällä laaja vähävetinen ja melko vaikea kangasmaasto?
Tämä kiperä kysymys liittyi hankkeessamme vaativaksi harjoitukseksi osoittautuneen ns. keskisen runkoreitin tulevaisuuden mahdollisuuksien kartoittamiseen. Tällä suunnalla löytyy historiallisten vesireittivaihtoehtojen kannalta kiintoisa ja potentiaalinen Romanonjoen-Kyynärpäänjoen reitti, jolla kuitenkin odotti kaksi suuren luokan ongelmaa: 1) laaja ja toistaiseksi yhä ohittamaton Kyynärpäänjoen myrskytuhomotti ja 2) kuivan vedenjakaja-alueen ylityskohdan etsiminen. Ensimmäiseen eivät tämän hankkeen rahkeet näytä vielä riittävän, mutta jatkon kannalta – ja myös Kyynärpään mahdollisen myöhemmän raivaussavotan perustelemiseksi – toinen kysymys olisi ehkä ratkaistavissa. Se olisi oikeastaan jatkossa välttämättömyyskin.
Useat paikan päällä pistäytymiset olivat johtaneet toinen toistaan vaikeampien vaihtoehtojen hylkäämiseen: Kyynärpäänjoen latvoilla kulku muuttui hyvin vaikeaksi ja suo-ojien tarkastelu Särkisalmen-Punkaharjun tien ja junaradan tuntumassa osoitti vielä kartalla vähäistä toivoa antaneet ideat epäkelvoiksi. Liian kuivaa, vielä kuivempaa, olematonta vettä….VR ei myöskään varmasti innostuisi junaradan vartta linjattavasta maataipaleesta, joka olisi ratapenkan kaltevuuden vuoksi jo muutenkin hankala esimerkiksi telarakennelmille. Eikä Pekka Lappalaisen Säämingin historiassa (1970) propagoima Haukilammelta laskeva, suo-ojitusten kautta vaivoin jokireitin tuntumaan päätyvä ojaväylä ollut ainakaan nykyisellään yhtään vakuuttavampi. Mikä siis neuvoksi, kun linnuntietäkin matkaa väljemmille vesille Laakkiinlammelle tulisi Kyynärpään ylittävältä Rajasuontieltä noin kolme ja Simpelejärveltä Romananjoen suusta ainakin kahdeksan kilometriä?
Olin kuitenkin selvitellyt, että Lappalainen oli viitannut Kyynärpäänjokeen laskevaan Heinäsuonjokeen, vaikkei tätä nimeltä mainitsekaan. Aiemmin olin senkin hylännyt vaatimattomuutensa takia, mutta nyt kaikki vähäisetkin mahdollisuudet oli otettava lähivalaisuun. Niinpä olin jo eräänä kevättalven myräkkäisenä päivänä tehnyt lumikengillä tiedustelupatikan osin sen vartta samoten. Vaikka tuo kävi melkoisesta ponnistelusta ja meinasin kääntyä syvässä hangessa ja tiheiköissä kerran jo poiskin, osoitti käynti sen, että tätä yhteyttä voisi yrittää – osin kantaen, osin kanoottia veden päällä vetäen ja lopulta tienpohjia pitkin myös kuljetuskärrillä eli pyörien päällä vieden. Suunta ei kuitenkaan olisi Haukilampi, vaan Laakkii, jonne veisi ensin vähäinen vesiväylä kuusikon ja parin peltoaukean läpi ja lopuksi kova tien pohja Rajasuon-Haukilammensuon välisellä kankaalla. Ei helppoa ja vain korkean veden aikaan yritettävissä, mutta yhtä kaikki ehkä mahdollista!
Välivaiheena ennen kanootilla toimeen ryhtymistä olin vielä mukana alueella reittiemme tueksi tehtävässä vesistöhistoriallisessa katselmuksessa yhdessä Matti Hakulisen ja Sami Kurkelan kanssa. Tällöin kaksikko kulki myös Heinäsuonjoen alkuosan ja paikallistimme myös sen Hakulisen sanoin ”tanniinisen lähteen”. Onko joen uurteisessa uomassa kyseessä sitten jääkaudenjälkeinen raviini, jäi lopullisesti ratkaisematta. Kävimme muuten läpi myös lähes koko pohjoisen runkoreitin sekä Romanonjoen-Kyynärpäänjoen lisäksi kiintoisia virtavesiä vähän kauempanakin eli Majojienjoen, Salkojärvenjoen ja Peruspohjanjoen. Näistä reittisuunnittelun ulkopuolisista mahdollisista kulkuväylistä ehkä lisää myöhemmin…
Viimein koitti hetki lähteä koeponnistamaan. Ensi tavoite oli suoriutua urakasta yhden päivän retkenä, joten pyysin vaimoni kyytiämään Parikkalaan töihin matkallaan minut ja kanootin sekä vähäiset varusteet Romanonjoelle.
Rio Romano. Kanoottisauva osoittaa suunnan ylävirtaan. Se tulikin taas tarpeeseen sauvoimena.
Romanon luonne on oikukas: tulva-aikaan huhtikuun alkupuolella tai puolivälissä sillä kulkisi parhaimmillaan ehkä jopa veneellä, mutta kun virtaama on vähimmillään ei se suhteellisesta leveydestään huolimatta kanna kanoottiakaan. Nyt vettä oli häthätää parikymmentä senttiä, mutta särkät ja kuivemmat paikat tekivät kulusta hidasta. Sauvominen ja heittäytyminen potkimalla etupoikkipuun varaan painoa siirtäen osoittautui sittenkin mahdolliseksi etenemistavaksi. Välillä – ja aika usein – oli silti pakko nousta kahlaamaan ja väistelemään pohjan puuainesta, vaikka viime vuoden raivauksemme olikin pahimmat tukot poistanut. Silti uusiakin puita oli joen pohjalla, tosin ei paljoa ja nekin lähinnä eroosiosortumien aiheuttamina.
Yläjuoksulla ennen Melkoniementietä ja Oronmyllyn tienhaaraa joki on silti vähän vuolaampi ja täällä sauvominen oli jo helpompaa. Harvoissa kohdin, kuten meanderien syvänteissä, jopa muutama harva melontaliike onnistuu alempanakin. Syvänteet ovat vain petollisia kuivien särkkien ja matalikkojen kahlauksessa, joten kahluuhousun rajaa joutuu tarkkailemaan täällä herkeämättä eikä kuivapuku olisi lainkaan hullumpi varuste. Yhdessä kohdin kerran saappaanvarsia kuivatellessa jouduin sitten maa-ampiaispesän hyökkäyksen uhriksi, tosin selvisin vain yhdellä pistoksella!
Selvittyäni mainitun tien sillalle ja ansaitun huilitauon jälkeen päätin siirtyä kärrykuljetukseen Palaneenkankaan läpi. Polttavan kuumassa kulku oli jokseenkin näännyttävää, vaikka pyöräkkö toimikin maastossa varsin hyvin. Auringon pehmittämänäkö vaiko vain tavallisen itsepintaisena jääräpäänä, sain matkalla idean käydä vielä laskemassa kanootin Kyynärpäänjoelle edes pikku kokeilun matkaa, vaikka tiesin, että joutuisin hyvinkin vaikeuksiin…
Palanutkangas. Oronmyllyn leirikeskuksen lähialueen maastot ovat oivallista kärrytienpohjaa.
Karttaan, tuoreeseenkaan, ei aina ole luottamista ja tälle alueelle piirrettyjen metsätienpohjien ja polunpätkien kanssa kannattaa olla varovainen: erään yllättävän umpiperän jälkeen päädyin kuitenkin yhdelle Kyynärpään ylittävistä Oronmyllyn retkeilyreittien silloista. Tänne johtavilla pitkospuilla pystyi nippa nappa keinottemaan kanoottikärryn akselileveydellä. Mutta heti laskettuani kanootin mustanpuhuvan Kyynärpäänjoen kapeikkoon, oli tunnustettava tosiasiat: näillä paikkein joki ahtautuu valitettavan monin paikoin vesitse läpäisykelvottomaksi ja jouduinkin pian perääntymään penkan turvetta pöllytettyäni samoja jälkiä. Vaikka Kyynärpäänjoen leveys, virtaama sesonkiaikana ja syvyys – nytkin kesäkuussa lähes 40 cm – riittää siis pienelle kanootille, riittää haasteita mahdollisen massiivisen raivauksen jälkeenkin: kaventumat olisi ratkaistava ohitusjärjestelyillä – ehkä telapuita ellei jopa voimakkaampaa muokkausta? – ja vahvasti meaderoiva profiili ei salli pitkiä kanoottimalleja edes Romanon vertaa. Kehitystyö ei ole siis pikku juttu, mutta kyseessä olisi harvinaislaatuisen hieno melontaympäristö.
Näin ahtaita ovat Kyynärpäänjoen pahimmat paikat luonnonmuotoina.
Tämän näytösluonteisen kantapään kautta -kokeilun jälkeen pysyttelin visusti suuremmilla teillä, kunnes pääsin Rausillankankaan aliselle sillalle. Tänne ohjasin myös kyytiassitenttini, joka ei lainkaan ollut mielissään aikeistani jatkaa iltaan kääntyvää päivää samoissa merkeissä. Pienen perheneuvottelun jälkeen päädyimme siihen, että käyn vielä ainakin Heinäsuonjoen alaosan seuraavalle sillalle, josta autolla pääsee hakemaan.
Heinäsuonjoki oli osittainkin aika tiukka rutistus kanootti längillä olan yllä. Pohdin kuitenkin samalla äheltäessäni eteenpäin, olisiko kärräyskin mahdollista vähän kauempana vähäisestä vesilinjasta: se ei näet ole kulkukelpoinen vastaavien ahtaumien takia Kyynärpäänkään vertaa. Vähän ylempänä molemmin puolin on kuitenkin kuivempaa kankaista maastoa, jonka reunat erottuivat ikään kuin ”halfpipen” muotoisena kouruna. Jäkköheinätupot olivat näyttäviä ja ajatus muinaisraviinista (?) kiehtova. Tämä on nähtävyyskin! Sillalle päästyä oli silti hyväksyttävä päivä tehdyksi, sillä eteenpäin jatkaminen kysyi voimia, vettä ja aikaa. Jatkuu siis myöhemmin.
Välipäivän jälkeen etenin aiemmin mainitulta ”tanniinilähteeltä”. Rohkaisevaa oli heti huomata, että vaikka pohja oli paikoin lietteinen, kulku kanoottia veden päällä vetäen oli hyvinkin mahdollista eli Heinäsuonjoessa tähän kyllä riitti suorakulkuista vettä. Kassaraa ja retkisahaa väliin käytellen pääsin eteenpäin, kunnes jäin heristelemään korviani. Edessä oli jokin suurempi elävä, mutta tiheästä kuusikosta ei nähnyt läpi. Pohdin outojen äänien antajaa ja seuraavaa siirtoani, kunnes lopulta jokin erikoisempi ääni olikin yllättäen inhimillinen! Huikattuamme terveiset puolin ja toisin lähestyimme eri puolilta joen penkkoja. Metsän eläimen sijaan kyseessä oli hankkeemme keskisen reitin luontokartoittaja Hanna Aalto. Hupaisa kohtaaminen, jossa juttua riittikin toviksi! Palaamme luontokartoituksiin…
Heinäsuonjoen selvimpiä ja vuolaimpia paikkoja pelloille tultaessa.
Tiesin Hannan liikkuvan alueella, mutta silti pöpelikköpalaveri oli yllättävä, joskin piristävä. Sen jälkeen oli aika kuitenkin pian jatkaa eri teille. Ehkä kohtaisimme uudelleenkin? Päädyin pian ensimmäiselle kahdesta alueen syrjäisistä peltoaukeista. Sen pystyi kahlaamaan aika vaivatta lävitse. Lähelle jää tosin maatalo, mutta silti siedettävän matkan päähän puolin ja toisin.
Vähäisen tienpohjan, rummun ylityksen ja soisemman, mutta yhtä lailla kahluukelpoisen ruoste-ojan muututtua toiseksi pelloksi, oli vettä jopa sen verran, että sujautin sen kaksin käsin penkan puolelta sauvomalla nopeasti. Täälläkin oltiin maatilan vaikutuspiirissä, mutta vähän loitolla. Nyt olikin vesiväyläni lopussa, sillä vaikka vedenjakaja jäi vielä suo-ojitusten yläpuolelle, oli käytännöllisintä ja maastossa välttämätöntäkin vaihtaa kulku maalle.
Tämäkin peltojen välinen oja tuli kahlattua.
Viritettyäni C-tug-pyöräkön oli hyvä lähteä tallustamaan kovaa, alkuun sepelöityäkin tienpohjaa. Vaikka kartta näyttikin tien katkeavan suo-ojiin, olin varmistanut aiemmin sen jatkumisen näiltäkin kohdin. Vehreää maastoakin oli tarjolla. Ratsastajia liikkui alueella jäljistä päätellen, mutta jo talvella olin nähnyt myös raskaat, todennäköiset karhun jäljet jatkuvasti samalla juotilla. Tekipä mieli vähän lauleskella, etenkin kun Hannakin oli kertoillut tuoreista merkeistä otsosta. Vaikka Otrakkaan linkkitorni pilkahtaa tienhaarassa, on suoalueiden välinen autio kangas varmasti hyvä ylitysväylä eläimillekin.
Pelto-ojat ovat monesti yllättävänkin kulkukelpoisia, kunhan pajukko on vain pidetty kurissa.
Tapasin Hannan uudelleen karhukeihästä jo puolileikilläni vuoleskellessani. Jatkoimme matkaa yhdessä ja sain hyvän vinkin alueen jo sukuyhteyksiensä puolesta tuntevalta: tienpohja, jota olin kartalta katsonut seuraavaksi Laakkiille kääntymiseen, oli jo umpeen kasvanut. Tämän pian yhdessäkin todettuamme, kannatti jatkaa Oron suunnasta Rajasuolle vievällä päätiellä seuraavaan eli keskimmäiseen kolmesta Laakkiille vievistä tienpohjista.
Biologi, luontokartoittaja Hanna Aalto kulki kotvan matkaa kanssani ja antoi vinkkejä.
Vielä yhdet heikommin jo näkyvät karhun jäljet ohitettuamme seisoimme vaatimattomassa risteyskohdassa, josta vielä sain Hannalta yhden vinkin. Olin kuullut jo aiemmin läheisen Kaatuvavuoren vanhasta rajamerkistä, joka on esitelty lyhyesti myös ainakin kirjassa Sulo Strömbergin matkassa itärajalla (2011). Päätin Hannan tarkentavien ohjeiden perusteella käydäkin nyt samalla vilkaisemassa, löytäisinkö hakkaukset, vaikka olinkin kaavaillut tätä vielä paremmalla ajalla tehtäväksi erikseen. Nyt paikalle, kirjaimellisesti ei mistään, pölähti vielä muuan GTK:n mies. Olimme kyllä nähneet autonsa aiemmin, mutta yllättävä kohtaaminen tämäkin: rutiininomaisesta kartoituksesta oli kuulemma kysymys. Päätimme käydä yhdessä vuorella, sillä alan miestä kiinnosti myös alueen kallioperä. Hanna jatkoi jo muualle.
Vaikka kalliohakkauksen pääosa jäi vielä löytymättä, mystinen ”tikarikuvio” (nimitys Sulo Strömbergin) sentään saatiin esille. Linjalta on kulkenut mm. Täyssinän rauhan (1595) raja.
Puolittain menestyksekkään vuorella käynnin jälkeen oli aika palata kanootille ja kärrätä viimeinen väli itsekseni. GTK:n miehen naureskelimme vielä kuumia ja paarmoja sekä kaikenlaisia ihmisen hullutuksia olla liikkeellä näillä main. Matkaa autolleni ei ollut enää kuin puolisen kilometriä ja tästä Laakkille vielä kivenheitto pientä polkua. Saavuttuani perille huokaisin…ponnistus ei ollut mitenkään mahdoton, tosin kuivan maan kulku oli tehty kahdessa erässä (15. ja 17. kesäkuuta). Tauko yön ylikin, Oronmyllyllä tai Kyynärpäänjoen laavulla olisi epäilemättä välttämätön reitillä. Tämä toisi mukaan majoituspalvelullisia, ehkä kuljetusapupalvelunkin ulottuvuuksia.
Laakkinjärven rantaa – tähän päättyy kuiva vaellus ja tästä alkaa Punkaharjun lampireitti.
Johtopäätös: Romanonjoen-Kyynärpäänjoen reittiä on mahdollista seurailla niin, että vedenjakajalle – täällä lähimpänä siis Haukilammen, Laakkiinjärven ja Rajasuon kolmiossa – voidaan kulkea lopulta Heinäsuonjoen ja maataipaleen kautta. Aivan helppoa se ei ole, muttei kokemuksen perusteella mahdotonta tai sietämätöntäkään. Vedenjakajien ylitys vaatii aina tuskansa myös läntisellä ja pohjoisella reittivaihtoehdollamme. Parannus- ja kehityskohteita täytyy kirjata vielä erinäisiäkin, mutta mikäli suurimmat esteet eli Kyynärpäänjoen lukuisat järeät kuusirungot vielä saadaan tätä kenties ikivanhaa vesireittiä tukkimasta, on tie auki latvavesilläkin. Tämä oli tärkeintä antia kuivan maan kulkijalle!
Shore protection eli Laatokalta Saimaalle -hankkeemme oli pyörähtänyt jo yli vuoden. Huhtikuu kuluikin paitsi toimistotöissä ja raportoinnissa, myös sen varmistelussa, että vielä ennen kesää päästään yrittämään tosissaan ainakin yhtä kolmesta suunnitellusta muinaiskarjalaisten kaukoreiteistä vesiteitse.
Korkean veden kevätaika vaikutti nyt erittäin lupaavalta runsaslumisen talven jälkeen, paremmaltakin kuin edellisen kenttäkauden aloitus. Lopulta erinäisten valmistelujen ja selvittelyjen jälkeen retkisuunnitelma, ajankohta ja koko retkikuntakin oli selvillä. Lämpimiä ilmojakin oli jo tiedossa.
Tällä kertaa seurakseni olivat lähdössä toisella koekanootillamme Suomen luonnonsuojeluliiton hankekoordinaattori, yhteishankkeemme primus motor Tuuli Hakulinen ja uudenkarhealla kajakillaan Taru Kaljunen, Discover Saimaan luonto- ja elämysmatkailuyrittäjä. Aluksi mukana olisi myös Tuulin tapaan alueen luontokartoituksia tekevä ja erityisesti Hiitolanjoen kalavedenalaiskuvauksiin keskittyvä Olli Turunen, niin ikään SLL-kartoittajia. Tämä retki olisikin nyt yhdistelmä koemelontaa ja tutkimusta, luonnonpiirteiden arviointia ja reitin matkailullisen potentiaalin ja kuljettavuuden selvittelyä. Hyvä lähtökohta ja porukka siis!
Lähtisimme etenemään ns. läntistä runkoreittiä tavoitteena kulkea koko matka eli Hiitolanjoki-Silamusjoki-Torsanjoki-Torsanjärvi-Sarajoki-Sarajärvi-Matkolampi-Loituma-Rako-oja-Haarikko-Saunalampi-Kumpulampi-Parsikkolampi-Ruokojärvi-Perälampare-Taivallampi-Särkilahti. Suunnitelma tuntui kunnianhimoiselta, sillä aikaa oli varattu toukokuun 10. päivästä joitakin päiviä kyseiselle viikolle, mutta näin laajaan vesivaellukseen kuluva aika kaikkineen oli vielä arvoitus. Eniten itseäni mietitytti käytettävissä olevan ajan riittävyys, sillä olin jo oppimassa lisäämään kertoimia aluksi turhan optimisesti arvioituihin ehditään-kyllä-ainakin-tässä-ajassa-arvioihin. Viime vuotinen Sarajoen raivaus pääosin kauttaaltaan kulkukelpoiseksi kuitenkin rohkaisi, vaikka hieman huoletti Rako-ojan riittävyys kajakkikäännöksiin ja enemmän seurueemme naisten rajalliset mahdollisuudet retkipäiviksi.
Lähtöpäivä oli sateinen. Kangaskosken B&B Hiitolanjoen pihasta laskimme vesille. Alku aina hankalaa ja mukana rontattavan tavaran määrä taas hirvitti. Seurueemme kokoontuisi päivän aikana, mutta pikku kanoottikeikuttelun jälkeen Olli häipyi kevyessä varustuksessa edelle omia teitään. Tarun kanssa nousimme maihin jo Kangaskosken laavulla. Kohtuullisen ähellyksen jälkeen jo ylempänä peltopolulla oli aika kaivaa salainen ase, C-Tug-kuljetuskärry esiin. Ensi tyypit sekä kanootin että kajakin vetämisessä tällä ilmaamattomilla renkailla etenevällä lähes jokapaikanhöylällä olivatkin lupaavia!
Taru Kaljunen testaa ensi kerran tositoimissa koottavaa kuljetuskärryämme. Kangaskosken lisäksi sitä tarvittiin Ritakoskella, Uudensillankoskella, Silamusjoella, Torsanjoella, Rako-ojan varrella ja Kumpulammen yllä. Lisäksi matkalle mahtui ainakin kaksinkertaisesti ohiveto- tai kantopaikkoja.
Kohtuullisen leppoisan, joskin märän aamumeloskelun jälkeen noin neljän kilomterin jälkeen seurasi toinen maihinnousu Lahnasella. Täältä kantamalla padon yli ja maisemapolun niemekkeestä taas vesille. Pienen sählingin jälkeen Olli joutui lähtemään hakemaan kuivaa ylleen tukikohdasta, mutta seuraamme liittyi nyt Tuuli ja kanoottia vaihdettiin melkein lennossa. Ritakoskelle nousun jälkeen taas kärräystä ja vesillelasku ennen kuutostietä.
Uudensillan suvannolla hankkeessa rakennetut biopuhdistukseen perustuvat uppopuuniput silmäiltyämme oli rantauduttava Hiitolanjoen Uudensillankosken alla. Nousu on tosin tehtävä yksityisen rannan kupeesta, mutta onneksi vielä jonkinlaisella varoetäisyydellä osa-aikaisesta asumarakennuksesta. Tien ylityksen jälkeen Ensimmäisen Salpausselän matalimmasta painaumasta selvittyämme oltiin jo Silamusjoella. Koskisen joen yli voi keplotella kapean, mutta vakaan puusillan ylittämällä.
Koska Silamuksen nouseminen vastavirtaan koskissa kahlaamalla ei ole käytännössä ainakaan lastissa mielekäs vaihtoehto, oli ruokatauon jälkeen tartuttava härkää sarvista eli kanoottia kahvasta ja aloitettava pitkä marssi. Silamusjoen ja Hiitolanjoen erottavan niemekkeen kärjestä vie kohtuullinen ruohottunut tie ylämaastoon Peipvuoren – kenties ammoisen pakopaikan – ohi ja putoaa jyrkästi joen yläjuoksulle. Matkaa tulee noin 1,5 km.
Käytettävissä oli nyt yksi kärry, joten teimme peräti kolme tällaista edestakaista vetotaipaleen heittoa: matkaa kertyi ensimmäisellä todellisella vetotaipaleen koetuksella jo 9 km! Puskeminen ylämäkeen koetteli etenkin allekirjoittanutta, joka toimi vetojuhtana. Onneksi matkan varrelle jää yksi jokiverkoston upeimmista näköalapaikoista alas Silamusjoen Neuvosenkosken syntyajan alkupurkauksen kivenjärkäleille. Oli illansuu, kun laskimme vesille ja saavutimme pian Silamusjärven. Ystävällisen maanomistajan lupaama yösija laavullaan oli oikein sopiva päätös ensimmäiselle päivälle. Tulilla jo nauratti ja sopu sijaa antoi!
Seuraavana aamuna heräsimme jo kesän varaslähtöön. Äkisti lähes kuumaksi lämmennyt keli oli ennusteiden mukainen ja tästä saisimme nauttia nyt ainakin muutamam päivän. Kun kamppeet olivat kasassa ja rannassa, jatkoimme kevyttä järvimelontaa Silamusjärven luoteisnurkkaan. Pikku haeskelun jälkeen löytyi taas, kuten vuosi sittenkin, Torsanjoen suu. Eikä aikaakaan kun rantauduimme entisen Hinkkasen myllyn (Hinkankosken) lampareen alla. Täällä oli jälleen viritettävä pyöräkkömme ja edettävä noin 350 m maamatka hyvää tietä. Kolminkertaisen kiskonnan ja lähes kilometrin jälkeen olimme Torsanjoella. Melonta jatkui majavan jälkiä rannoilta lukien.
Ensi merkkejä majavasta oli jo Hiitolanjoella, tässä kuitenkin kaadettu puu Torsanjoella. Satunnaiset vaikeudet otuksen puuhailusta alkavat oikeastaan vasta kapeammilla osuuksilla Sarajoelta. Vedenpinnan tasot olivat koko retken eri vesistöissä vielä toukokuussa erittäin sopivia melojalle.
Seuraava ylösnosto oli tehtävä Torsanjoen toisella padotulla kohteella, Kurunkoskella. Täällä on alemman Hinkankosken vesimylly-saha-piengeneraattoriyksikön ohella merkittävä erikoisuus, yksityinen Kurun vesivoimalaitos ja entisen vuonna 1976 palaneen vesisahan toimintaa yhä jatkava höyläämö, jossa tehdään mm. puuovia. Nämä kaksi harvinaisuutta olisivatkin oivia matkailu- ja nähtävyyskohteita tulevaisuudessa, joskin tämä edellyttäisi paikan haltijoitten innostumista ajatuksesta ja tietysti tukeakin.
Kurunkoskelle, kuten alemmas Hinkankoskelle tarvitaan jatkossa parempia ohitusjärjestelyjä. Näillä paikoin kanootilla kulkijan on erityisesti huomioitava Torsanjoen rantaan tiivisti rajautuva rakentaminen ja yksityiset pihapiirit. Kurulla reitin laskupaikka syntyisi parhaiten padon yläpuolelle joen itärannalle, joskin rinteen kivikko vaatinee vähän siirtelyä kulku-uralta.
Laskettuamme takaisin jokeen oli enää vain lyhyt melanvilautus ja vesi allamme olikin Torsanjärveä. Pien-Torsan suojainen pohjukka alkoi kuitenkin velloa vähän levottomammin Mertaniemessä, mutta aallokko ei estänyt matkan jatkoa. Käännyimme johdollani kohti Torsanvuoren rantaa.
Täällä kohoava kallioinen Torsanvuori ei vedä korkeudessaan vertoja vielä Haukkavuorelle, mutta se on niin ikään hyvin vanha rajavuori, joka on luultavasti jo Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajapiste asiakirjassa mainitulla Torsajärvellä. Vuoren laella on yhä näkyvissä Uudenkaupungin rauhan (1721) rajalinjan kalliohakkaukset. Alempaa löytyy myös kalliomaalaus, joka tosin ei läiskämäisenä avaudu symboliikaltaan. Vuoren ympäristö teki jo vaikutuksen luontokartoittajaammekin, jonka mukaan se olisi selvää METSO-ohjelman ykkösluokkaa vanhoine kallionlakipetäjineen, juurakoineen ja maapuineen.
Vuorella kuluneen kapuilun, poikki järven kantavien maisemien ihastelun ja alas kanooteille patikoinnin jälkeen ilmanala oli muuttunut lähes yhtä jyrkästi kuin aiemmin laavuyönä. Nyt Torsanjärvi siinteli laajassa mitassaan auringon kilossa kimmeltäen ja melonta maistui kesäiseltä. Ohitimme Puuttoman luodon, vanha rajasaari sekin, sekä Pienen Torsan ja (Suuren) Torsan jakavan Kamihtaniemen alittaen Simolansalmen sillan. Mustasaaren jätimme suosiolla, lähemmän tarkastelun teimme pikku Näresaarelle, josta löytyikin varsin vanhaa puustoa. Siinäpä tämän kaikilta ulottuvuuksiltaan yli 20 km mittaisen, enimmillään ainakin 53 metrin syvyisen, pääosin luode-kaakko-suuntaisen kirkkaan karun suurjärven saaret lähes olivatkin. Vaan yhtä puuttui, ensi yön majapaikkaamme Salmensaarta. Join Torsan vettä ennen rantaa hämmästellen yhä tätä hieman arvoituksellistakin luonnonlahjaa…
Kirjoittaja Mikko Europaeus Torsan tyynessä. Kiitos B&B Hiitolanjoen Anne Revolle liivien lainasta!
Ensimmäisen telttayön jälkeen oli aika jättää Salmensaari ja paikallisten moottorikelkkailijoitten kota, jota olen nimittänyt Koskelon kodaksi. Nytkin, kuten vuosi sitten, lintu näyttäytyi, tosin nyt vasta kanootin lähtiessä rannasta. Liekö viisastunut viime vuodesta, jolloin se oli pesinyt sisälle ja lennähti pahaa aavistamatta ulos ovesta, kun tulimme kolkuttamaan?
Kun Soikkelinniemestä kääntyy Hiekkoinlahden pohjukkaan, ollaan yhdessä tämän muinaisen vesiväylän tärkeässä etapissa. Täältä aukeaa ammoisten matkantekijöidenkin kaiketi löytämä Sarajoen salaportti, jonka takaa alkaa toisenlainen jokireitti. Solahdimme avaralta vedeltä portista sisään.
Sarajoen etenemistä oltiin pohdittu, eräät ehkä jännittäneetkin, iltatulilla. Olin sitä osin kulkenut jo viime vuonna, silloin myös raivaten, kevyt yhden käden moottorisaha mukana. Sittemmin oli käyty yläjuoksu loppuvuodesta pelkästään vesistömetsurin järeämmissä hommissa, tosin väliin kalusto raivauskanootissa työparini Juhani Tiaisen kanssa. Raskas työ, mutta tehty.
Uskoin, että ihmeempää ei ole nyt edessä ja jälkeenpäin voi onnellisesti nyt todeta, että olin pääosin oikeassa! Tosin yksi paikka, vanha Vertasen myllyn niska Sarajoella osoittautui aikaa vieväksi alittaa useamman uuden puunrungon takia. Koko retkueemme sai osallistua näillä erämelonnan erikoisreissuilla enemmän tai vähemmän välttämättömään pahaan, kirveen, kassaran, retkisahan ja käsiparien komennukseen. Mutta näin matka taas jatkui, myös yksittäisten koivurunkojen yli kapuiltuamme!
Sarajoki vie välillä syvälle. Useammassa koskessa on varauduttava kahlaamaan, jolloin kuivapuku on paras varuste. Kevätkesällä se on muutenkin tarpeen, sillä vedet ovat viileitä tai kylmiä.
Sarajoen maisemien vaihduttua vuoroon kuusikoista rehevämpiin rantoihin, heinikkoisista majavahabitaateista karjan rantalaitumiksi ja viimein itse otuksen pesän ja padon jälkeen selkeämpään yläjuoksuun, olimme lopulta pikku kynnyksen jälkeen Aluslammella. Takana oli jo paitsi useamman kosken kahlaaminen vastavirtaan kanoottia vetäen, myös kolmas yöpyminen, joka osui luottomiehemme, Sarajoen ”Pelle Peloton” Timo Siiraston tiluksille. Jo aika rähjääntyneet tutkimusmatkailijat pääsivät nauttimaan saunasta ja tuetusta aamupalasta. Puhumattakaan Martta-koiran seurasta, mönkijän eduista ja vanhan navettapajan tunnelmasta. Suurkiitos! Sarajoelta löytyisi kyllä potentiaalia matkailupalveluille ja peräti kaksi savusaunaa. Tarve olisi ilmeinen myös ainakin yhdelle yleiselle laavulle tai muulle yösijalle, joille jokea pitkin liikkuja voisi asettua matkan varrella.
Pusankosken myllypadon ohitus tapahtui osittain ikivanhaa telataipale-menetelmää soveltaen. Teloja voisi hyödyntää kulkua helpottamaan esimerkiksi myös Sarajoen siltojen kupeissa.
Aluslammen jälkeen on rantauduttava Pusankoskella ja ohitettava tämä varsin näyttävä entinen myllykoski jyrkässä kalliorotkossa. Tätä varten viime vuonna tuli pyyhkäistyä pieni raivattu juotti rannan tuntumaan ja jokunen telapuu vetoa helpottamaan. Näitä hyväksi käyttäen tulimmekin yllättävän helposti kosken ohi, vaikein paikka oli oikeastaan vasta ylityssillan tuntuman kivikossa. Siitäkin päästyämme olimme jälleen selvillä vesillä: nyt olisi edessä jo matkamelontaa Sarajärvellä, mutta ensin piti hoitaa alta pois median kiinnostus: olimmehan sopineet YLE Kaakkois-Suomen uutisten kanssa hankkeeseen ja reitistöön liittyvästä jutunteosta Haukkavuoren tuntumassa.
Kun media oli saatu tyytyväiseksi – kiitos Kalle Schönberg – oli lähellä jo sanoa hyvästit toisellekin luontokartoittajallemme. Saatoimme Tarun kanssa Tuulin Sarajärven Ruokosalmelle, josta hän poistui retkueestamme. Kiitimme Tuulia kelpo matkaseurasta, perästä varmaan kuuluu… Tarun kanssa matka jatkui vauhdilla Sarajärveä pohjoiseen: iltapäivä oli jo pitkällä.
Etelä-Karjalan korkeimman kohdan, Haukkavuoren jylhyyttä. Reitin ehdottomia käyntikohteita.
Aurinkoisena iltana saavuimme Sarajärven päähän, johon laski pieni, mutta verrattain voimakasvirtainen Myllyoja. Kahlausta ja vetoa oli siis vuorossa järven päästä kauas näkyvän maatalon iskuetäisyydellä. Kivenheiton päässä oli siltarumpu, josta Taru sai kajakkinsa sujautettua, mutta itse jouduin nostamaan kanootin vanhan, jopa 1600-luvulle palautuvan Sarajärventien yli.
Sarajärven yläpuolella vedet käyvät yhä pienemmiksi, mutta Myllyojakin on vielä kuljettavissa.
Matkonlampi – täälläkin pohjoisemman reittivaihtoehdon kaima ja vanhan kulkunimistön edustaja – oli nopeasti noustu, kunhan Myllyojan niskalta oli ensin katsottu ahtaimmat kiven välit. Sitten seurasi nimetön välivesi.
Suomaita reunustava komean tummavetinen ja erämaisen oloinen väylä oli jo avautumassa Loitumajärveksi, tarkemmin Loitumanpääksi, kun tein hölmön virheen. Olin tarkastanut mustan ojan pitkossiltaa ennenkin ja nyt sen yli oli liian kova hinku turhan suoraviivaisesti. Kanootti nousi matalille puille hyvin, mutta liikkeelle heittäytyessä päivä tuntui jo jäsenissä – ja hups! Pieni epätasapaino sai suistumaan puoliksi ulos uiskosta, se haukkasi vettä heti puolilleen. Kahaluuhousuraja ylittyi – ja kamppeet olivat märkiä.
Ilta ei ollut kovin viileä, mutta moinen keikaus sai jo vipinää vesillä oloon. Oli löydettävä viimeinen ja ainoa vesiyhteys tämän reitin järvialueelta kohti vedenjakajalle vievää lampien jaksoa – Rako-oja. Tämä erikoinen pienvesi on esiintynyt esimerkiksi Metsän tarina -elokuvassa ja tänne on suunniteltu Haarikko-Hiitolanjoki-yhdyskäytävää hyödyntävää kansallispuistoa jo ennen tätä erämelontareitistön tutkailua. Mielihyvin suunnitelmaa kannatamme!
Hetteikköä Rako-ojan suussa Loitumanpäässä.
Sihtasimme lähinnä Tarun toiveesta Rako-ojan suuhun, vaikka muistelin sen yläpuolisen rantaluhdan – Majavapellon – läpi käymättömäksi. Halusin sen silti itsekin nähdä nyt veden puolelta. Lopulta palasimme samoja jälkiä hiukan sivuun ja rantauduimme kovemmalle maalle moottorikelkkareitin jälkiä. Nyt oli ehkä päivän ensimmäinen vähän heikompi hetki, mutta pyöräkköä oli käytävä kokoamaan. Taru sääteli viimeistelyt kohdalleen ja kun yksi vesikulkupeli oli maakuljetuksessa, sitä vietiin vähän heikommalla, suomuraisellakin tienpohjalla. Kovaa löytyi kuitenkin ja hiekalle erityisesti suunnitellut ontot kumitelarenkaat osoittivat kyntensä täälläkin. Pian oli silti hyväksyttävä ajatus leiriytyä ei niin viehättävässä paikassa, jossa tänne tuleva selvempi metsätie päättyi. Ilta ja yö kuluivat kamppeita roihulla kuivatellessa, teltta-osasto muistutti jo vapaasti levittäytynyttä mustalaisleiriä. Kokemus silti tämäkin ja työvoitto pitkästä päivästä! Rako-oja jäi sadan metrin päähän. Olimme ansainneet kulaukset portviiniä – Tarun ehtaa retki-eliksiiriä!
Yöllinen tunnelma ja lähes helteiseksi äitynyt retkikeli oli tipotiessään, kun heräsimme veden harvaan tiputteluun telttakankaaseen. Sitä ei meinannut ensin uskoa, mutta sateen nopeasti kiihtyessä oli tosi kyseessä ja leiri pakattava pikimmiten. Tämä toteutuikin nopeammin kuin yhtenäkään aamuna aiemmin ja oli vain katsottava totuutta silmiin: matkan oli jatkuttava, sateessakin ja ainakin omalta osaltani hiukan nuutuneen oloisenakin, sillä kyseessä oli viimeinen yhteisesti varattu retkipäivä. Epäilin jo lievää kuumetta, mutta kun olo ei selvinnyt sen kummemmaksi, päätin, että eteenpäin vain, sanoi mummo suossa. Kuljetimme kanootin ja kajakin Rako-ojan alimman sillan yli oivallista kangastietä, sillä muistin sillan alla olevan vielä eräitä suurempia poikkipuita, jotka pitäisi raivata joskus erikseen.
Nouseminen Rako-ojaa ylös ei ollut retken helpointa osuutta, mutta kun pääsimme jyvälle siitä, miten se kannattaa tehdä, homma alkoi toimia. Väylä oli yllättävänkin kulkukelpoinen leveydeltään ja syvyydeltään, mutta poikittain kaatuneiden lehti- ja havupuuriukujen ja oksien vuoksi toisen oli luovuttava vesikulusta ja noustava maihin esteitä nostelemaan. Otin tämän rannalta kävelijän pioneeriroolin ja Taru taas teki kajakistaan ”muulin” ja sitoi kanoottini peräänsä hinaukseen. Näin edettiin, hitaasti, mutta varmasti. Meno oli nyt kuitenkin selvästi aiempia päiviä huterampaa edessä käyvänä. Taru taas onnistui kääntelemään varsin näppärästi kajakkia kapeissakin mutkissa, mutta toisinaan mittarajat alkoivat tulla vastaan. Väliin oli laskeuduttava syöttämään kanoottia tai avittamaan kajakkia keulasta.
Lopulta olimme aivan jo aiemmin asettamani välitavoitteen ”porstuassa”: vesi muuttui vilkkaammin virtaavaksi ja koskimaista kivikkoa, suurempaakin järkälettä alkoi ilmaantua. Vähän vielä keplottelua yhden jos toisenkin hidasteen kanssa, mutta sitten edessämme avautui yksi hienoimmista luontohelmistä koko alueella: Rako-ojan kanjoni. Täällä vesi puristuu kahden kallion välissä melko ahtaassa rotkelmassa pienen mutta hyvin vaikuttavan koskikynnyksen kautta. Näkymä on Hiitolanjoen vesistöalueella harvinainen, näin jylhiä ja erämaisia vastineita on haettava ennemmin pohjoisemmasta.
Viimein vaivannäkö palkittiin Rako-ojan kanjonilla. Kuvat eivät tee oikeutta paikan erityisyydelle.
Tie kallioiden välistä ei kuitenkaan ole missään nimessä helppokulkuinen, on kivistä, ahdasta ja järeitä puita, pehmeääkin paikoin. Olin silti taipuvainen koettamaan, sillä vesipelin kääntely läpiviennissä vaikutti hankalalta. Taru oli kuitenkin toista mieltä ja lähdimme koettamaan: säästyisimmehän näin vielä vaikeammalta toiselta kantamiselta kalliosolassa, sillä lasti oli purettava ja kamppeet vietävä kantamalla maata pitkin koskenkoloa seuraillen.
Rako-ojan kanjonissa jää juuri sopiva rako jyrkän itäisen kallioluiskan alle, on yllättävän syvääkin. Tarkkana sai silti olla lohjenneiden kivien päällä kanoottia vetäessä, mutta olimme pian kallion alla, jossa on näkyi tulta pidetyn. Kiinnitimme kulkupelit ja nautimme kalapitoisen kenttälounaan.
Aikaa upeassa luonnonmuodostumassa vierähti kaikkiaan jokunen tuntikin, mutta sitten havahduimme ajan kulkuun. Meitä hoputti etenkin sopimus, että Tarun oli ehdittävä lauantai-aamuksi Ruokolahden Jukajärvelle, jossa häntä odotti melontaryhmä. Tästä ei siis sopinut myöhästyä, vaikka aavistelin jo, että tiukkaa tulisi tekemään. Sitä suuremmalla syyllä taas pakattiin touhukkaasti. Viimein jätimme kanjonin avattuamme hieman vesiväylää lähtiessämme seuraaville vesillä kulkijoille.
Rako-ojaa riittää vielä parahultainen pätkä Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon maakuntarajan ja vanhan Täyssinän rauhan (1595) rajalinjan pohjoispuolellakin. Kaikkien käänteiden ja muutaman sillan ohituksen jälkeen olimme saavuttaneet lampiseudun entisen Punkaharjun alueella. Oja tulee Haarikosta, kansallispuiston ydinalueen suunnasta, mutta Saunalahden sakarasta reittimme kääntyi pohjoiseen. Pienen nimettömän väliveden läpivienti vaati apukeinonsa, mutta sitten saavutimme Saunalammen.
Täältä pieni kääntyminen ensimmäistä vähän väljempää vettä ei ollut pitkä, sillä pienen edustavan jyrkänteen jälkeen oli etsittävä paras ranta pienelle vetotaipaleelle. Kanootti ja kajakkikin pystyttiin kanervikossa ja orastavassa suopursumaastossa vetämään varsin helposti tien yli ja seuraavan pienen ojan varteen. Maamatkan mitaksi tuli reilu 100 metriä. Täältä parin esteen napsauksen jälkeen saattoi sauvoa, meloakin jo Kumpulammen rantaan.
Kumpulammen ylitys tuntui olevan jonkinlainen retken kulminaatiopiste, vaikka emme sitä ehkä vielä aavistaneet. Kesää enteilevä, hiukan viileänlämmin yö, utu kohosi veden ylle…täällä oli tullut hetki jo vähän nautiskella, edetä hitaammin, kuvatakin. Sitten rantauduimme aiemmin tarkastamaani pieneen laskuojaan, josta pääsi kahlaten syrjäiselle tielle.
Kumpulampi.
Nyt oli kuitenkin jo lähes pimeää, joten kaiken tuli käydä nopeasti käsien otsalamppuja jo hapuillessa. Pakkaillessa oli valittava seuraava maata pitkin viennin tapa ja tehtävä radikaali ratkaisu: tehdäkö pyöräköllä kaksi yli kilometrin kärräysmatkaa vai kuormatako toinen -tässä tapauksessa kajakki – ja kantaa kanootti längillä. Päätös oli lopulta ilmeinen eli vaaka kallistui jälkimmäiseen. Kun molempien romppeet olivat kajakissa, kajakki pyörillä ja vielä vetonarukin olalle jotenkin viritettynä, oli aika ponnistaa retken raskaimmalle osuudelle – Kumpulammen juurelta nousu oli yhtä ylämäkeä!
Vetojuhtana olin nyt tosi koetuksella, sillä kajakin sijaan tunnuin vetävän perässäni kivirekeä. Etenimme 50 – 100 metriä kerrallaan, sitten tauko. Ei auttanut myöskään ämmänlänkiin vetoaminen Tarun kohdalla, sillä vaikeiden selkärasitustensa takia otin myös kanootin kantoon längillä. Sehän ei paljoa paina, mutta matkanteko hidastui tämänkin takia. Homma alkoi tuntua jo kaleeriorjan raadannalta, mutta vähän vähältä nousumme jatkui.
Musta jättiläinen kohoaa yhä suuremmaksi korpitiellä vuorien varjossa. Otsavalon ja kännykän lampun loihtimat kuvat viihdykkeenä olimme kavunneet viimein jo Vuoriniemen tien tuntumaan. Kun pidimme viimeistä taukoa ennen pysäystä, oli totuuden hetki. Pohdin vielä uuden lempinimeni mukaisesti ”havukka-ahon ajattelijana” (paremminkin Havukkavuoren ajattelija!) mahdollisuuksia yrittää viimeistä, näissä oloissa pitkääkin osuutta Saimaan ensi satamaan – Särkilahteen. Yö oli jo musta eikä ajatuskaan juossut hetkeen ihan reaalimaailmassa. Olimme kulkeneet vettä ja maata pitkin nyt jo 22 tuntia, lähes vuorokauden. Tarun kanssa keskustellessasi tajusin kuitenkin vanhan paasikiveläisen sanonnan perimmäisen olemuksen: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Emme pääsisi tällä retkellä vielä läpimurtoon eli perille, mutta teimme sen minkä ehdimme ja pystyimme. Olimme saavuttaneet vedenjakajan.
Eikä siinä vielä kaikki. Yön vaihtuessa aamuyöksi marssimme vielä jalan ja puolipakkauksissa kilometrikaupalla, sanoisinko entisten matkaajien tapaan ainakin peninkulman, Särkilahden Niuvankankaalle. Täällä koitti viimein uupuneille vesivaeltajille lepo tutun mökin saunakammarissa. Kiitos Ismo Heikkosellekin. Vähäisten unien jälkeen hoidin velvollisuuteni loppuun ja kyytisin Tarun Jukajärvelle. Kiitos hänelle mainiosta ja unohtumattomasta matkaseurasta! Palailin vielä huilaamaan yöpymispaikalle. Kaksi kertaa siis Särkilahteen samalla reissulla, muttei vielä kertaakaan vettä pitkin. Kaikella on hetkensä. Kun tänne muinoinkin kuljettiin, vei reitin löytyminen varmasti aikansa. Siis: anna päivän tulla, toisen mennä. Ennemmin tai myöhemmin…
Vuoden 2020 lopussa voidaan todeta, sillä Laatokalta Saimaalle eli Shore protection -hankkeen Hiitolanjoki-yhdistyksen osioissa on saavutettu jo useita tärkeitä välivirstanpylväitä. Tämä koskee niin historiapohjaisen erämelonnan reittitutkimusta kuin läpäisyraivaustakin. Edellistä on tehty koemelonnan puitteissa yli 50 km, työpöydällä ja kartoilla enemmänkin. Esteistä raivattuja pienvesien (joet, purot, ojat) osuuksia on jo noin 10 km.
Raivaustopparoikka työn tuoksinassa: Timo Siirasto sahaa, Juhani Tiainen nostaa ja Mikko Europaeus kuvaa – tällä kertaa. Kännykkäkamera armahti joskus edes hetkeksi moisista hommista!
Pääsisältömme hankkeessa, historiapohjaisen erämelontareitistön rakentaminen otti vielä syksyn ja syystalven mittaan aimo harppauksia eteenpäin. Kanoottimelontaa varten tehtävä läpäisyraivaus on välttämätön iso paha ja tässä tartuttiin härkää – tai paremminkin juurakkoa – sarvista: komea Romanononjoki läpäistiin 2-3 henkilön talkoopartiolla, enin osa sahuri-repsikka-yhdistelmällä raivauskanoottia kuljettaen noin 3 km matkalta eli kokonanaan. Työ keskisellä runkoreitillä pysähtyi, kuten koemelonta aiemmin, yläjuoksun Kyynärpäänjoen ”mörkömottiin”, mutta sen laukaisua yritetään uusin sotasuunnitelmin myöhemmin. Rahoitusta tämä silti vaatii.
Lisäksi oheistoimena saatiin ennen talvea valmiiksi uppopuu-biopuhdistamo Hiitolanjoen Uudensillan suvannolla (oheiskohde myös Uudensillan koskella). Suunnittelusta, ohjeista ja vedenlaadun ja pohjaeläinten tutkimuksesta vastasi Saimaarium Oy ja urakan (15 rankanippua) toteutti Kokkolanjoen Erä-Miehet ry. Mittaustutkimuksia jatketaan kohteessa vuoden 2021 aikana. Lue lisää uppopuumenetelmästä Suomen luonnonsuojeluliiton tiedotteessa.
Raivaus teki esimerkiksi Romanonjoesta kulkukelpoisen. Luontoarvoja pyrittiin kuitenkin vaalimaan.
Läntisellä runkoreitillä raivaus edistyi vielä laajemmalla alueella: Sarajoki on nyt saatu auki kokonaisuudessaan, sitten siivottiin Pusankosken partaita ja edelleen Matkolammen – Loituman väli. Työ päättyi toistaiseksi Rako-ojalle, Metsän tarina -elokuvastakin tutun Haarikko-järven laskujoelle. Työ vaati lähes kaksi viikkoa kahden miehen harrastajametsuripartioltamme ja oli monin paikoin sekin varsin vaivalloista. Vaivannäkö kannatti silti, sillä reitistä tulee tälläkin suunnalla hieno melontakohde! Oli antoisaa tutustua myös jokivarren asukkeihin, joilta saimme paikoin apua ja vinkkejä. Yhteistyö sujui hienosti ja ensimmäisiä majoitus- ja saunaideoitakin syntyi…
Este edessä Sarajoella. Sen poistamista raivauskanootin työkaluilla suunnittelee Juhani Tiainen.
Lopulta vuoden viimeiset kenttätyöt veivät tutkimustiedusteluun siitä, mitä edessä tuleman pitää ja mitä kautta kenties muinoiset uiskomiehet Saimaan saavuttivat. Toki kyse on paikoin nykyajan kompromisseista.
Raivaustyömme päättyi vuonna 2020 Rako-ojalle, Metsän tarina -elokuvastakin tutulle Haarikko-järven laskujoelle. Se on noussut esiin viime aikoina myös Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon rajamaiden yhteisessä kansallispuistoaloitteessa. Sen aika ei vielä ollut, mutta taistelun sen puolesta jatkuu. Tuleva läntinen runkoreitti sivuaa Haarikon Saunalahtea.
Rako-oja oli osin tuttu jo ennestään, mutta sen läpikäynti kokonaisuudessaan sai vasta ”suomut tippumaan silmiltä”: kyseessä on hyvinkin melottava, paikoin tosin sauvottava viehättävä pienvesi. Sen varrelta löytyy yllättävänkin monipuolista ja erämaista maisemaa, joista lisää toisessa yhteydessä. Nyt pääasia oli, että raivaustyön kannalta kohde vaikuttaa vähemmän hankalalta. Yläpuoliset pienet lammet Saunalampi ja Kumpulampi on myös tarkastettu, yksi komea kallio näilläkin main. Maataipale Kumpulampi-Parsikkolampi -välillä on haastava, mutta mahdollinen kulkea tien takia. Kuljetusvälineen se vaatinee; kanoottikärryihin palataan näissä kirjoituksissakin vielä erikseen.
Loitumanpään laskujoella ollaan jo aika kaukana sivistyksestä…mutta pitkossilta vielä löytyi.
Parsikkolammella, Särkilahdesta Punkaharjun suuntaan vievän Vuoriniementien pohjoispuolella, ollaan vedenjakaja-alueella. Seuraavana on Ruokojärvi: Hiitolanjoen vesistöalueen ylityksen jälkeen siirrytään lopullisesti Saimaan Pihlajaveteen, kun saavutaan Perälampareen Oitotinlahden rantaan. Harvinaisella nimellä on muuten vastineensa Laatokan rannallakin – ehkä viite näitä vesien osia jo ammoin nimenneiden tulosuunnasta?
Reitti Särkilahteen kulkee Pihlajaveden sisäsaaristoon kuuluvan Perälampareen suunnasta Taivallammen kautta Taipaleenlahteen. Vaikka kyse ei olisikaan välttämättä tästä kulkusuunnasta, viimeksi mainitut nimet viittaavat todella veneiden vetämiseen (maa)taipaleiden yli. TOUCHÉ!
Reitttitutkimus johti lopulta Särkilahden tuttuun tukikohtaan, yksityiseen mökkipaikkaan, joka voisi kenties tulevaisuudessa olla reitin päätepiste – ehkä myös majoituspaikka ja logistinen asema, josta kanoottiretkeilijät voisivat tilata paluukyydin takaisin aina Hiitolanjoen Kangaskoskelle saakka.
Verkonlaskua Pihlajaveden Särkilahdessa marraskuun lopulla 2020.
Vuoden mittaan olen saanut tai olemme saaneet apua tutkimukseen, raivaukseen ja ateljeekritiikkiäkin reitti-ideoiden kehittelyyn useilta eri henkilöiltä. Kiitos näistä kuuluu vielä erikseen mainiten etenkin seuraaville: Juhani Tiainen (koemeloja ja raivaustyöpari), Tuomas Tiainen (koemeloja ja raivaustyöpari), Riitta Luukko (raivaustyöpari), Kristian Pennanen (raivausapulainen), Sari Pennanen (Oronmyllyn huolto ja reittiyhteydet), Mauri Vento vaimoineen ym. Sarajoen asukkaat (paikallisyhteistyötä), Timo Siirasto (koneraivausapu, varustehuolto, paikallisyhteistyö,) Ismo Heikkonen (reittitutkimus ja majoitus), Hannu Toivanen ja Marja Hinkkanen (Pitkäjärven IN-KA-temppelin eli toimintakeskuksen majoitus ja huolto). Kiitos muutkin!
Vuonna 2021 työ, tutkimus ja seikkailut muinaiskarjalaisten vanavedessä jatkuvat. Uusin voimin, innokkain ideoin, terävin teräketjuin ja iskevin melanvedoin! Menestyksekästä ja terveysturvallista vuotta 2021 kaikille tämän projektin seuraajillekin!
Tuli heinäkuu, Eino Leinon, runon ja suven päivä 6.7.2020. Mikä olisikaan parempi tapa viettää sitä kuin retki kanootilla kukkivan luonnon helmassa Nocturnea vesillä laulellen? Noh, työtä ja huvia, kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
Tarkoitus oli selvitellä Laatokalta Saimaalle -hankkeemme kaavailluista runkoreiteistä Punkaharjun lampireitti melomalla vähintäänkin väli Laakkiinjärvi-Vapanen-Siekale-Valkia-Mustajärvi-Saarijärvi. Lopullinen tavoite, Putikonlahti ja Saimaan Pihlajavesikin siintelivät jo silmissä: ”Romanonjoen latvoilta yritetään myös punkea Putikkoon”, kuten Parikkalan-Rautjärven Sanomien päätoimittaja Anssi Kemppinen nasevasti totesi aihetta käsittelevässä kesäliitteen lehtijutussaan. Se on luettavissa myös täältä.
Tauko Vapasen entisen seisakkeen paremmalla puolella.
Sateisen yön jälkeen ilma poutaantuu, mutta tuulee yhä kovasti. Ajeltuani Laakkiin luonnonsuojelualueen metsäautotien mutkaan lasken vesille. Pian olen pienen lampimaisen järven koillisrannalla. Kanootti kantolängillä niskan päällä, vesitiivis pussi selässä jatkan polkua Vapasen entisen rautatieseisakkeen tuntumaan. Yritän ensin saniaisviidakossa alittaa Punkaharjulle ja edelleen Savonlinnaan vievän rautatien sillan kapeasta graniittiaukosta: vesi riittäisi juuri ja juuri kanootin vetämiseen ja kumarassa voisi tunnelin läpäistä, mutta edes Welhonpesän kapea Kolibri (76 cm) ei mahdu aukosta. Raapusten jälkeen luovutan ja ylitän varoen tasoristeyksen ja Punkaharjun-Särkisalmen välisen tien. Kanootille löytyy laskupaikka heti tien tuntumasta ja matka jatkuu vesitse.
Pienen Vapasen jälkeen löytyy lyhyt kapea väylä Valkialle. Järvi on jo suurempi ja täällä on enemmän mökkejä, lähinnä kaakkois-, pohjois- ja koillisrannoilla. Myötätuuli vie kuin itsestään eteenpäin ja kulku on helppoa. Pienen haeskelun jälkeen olen kirkkaalla, kapealla ja rannoiltaan kivikkoisella lyhyellä väylällä Siekaleelle. Täältä pääsee pujahtamaan taas harjuaukosta eteenpäin Mustalle.
Mustajärven huvila-arkkitehtuuria.
Mustajärvi on aikoinaan kuulun Kultakiven lomakeskuksen ydinaluetta. Nyt rannoilla on lähinnä autioita mökkejä, joskin niiden käyttö on aika epäselvää. Kultakivestä ja myöhemmin paikalla toimineen omistajan jokseenkin värikkäistä bisneksistä on melko tuore Seura-lehden juttu vuodelta 2019. Tuumien paikan menneitä ja nykyisiä vaiheita rantaudun rautasillalle.
Vuorossa on Mustajoki, joka yhdistää Mustajärven ja Saarijärven, mutta nyt eteneminen on harkittava tarkoin: läpäisen piikkilanka-aukon kaatuneen rantakoivun vierestä, keplottelen majavan kasaamilla oksilla ja pääsen siltarummusta läpi. Rautatiesillan alitus on helppo. Mustajoki osoittautuu onneksi melko kulkukelpoiseksi: vettä riittää ja vain yksittäisiä puita, joista kassaran, retkisahan, kanoottisauvan ja ylivetojen avulla selviää pienellä vaivalla. Majavan jälkiä ja ilmeisiä polkuja on paikoin, mutta itse otus ei näyttäydy. Kaisla on korkeaa. Neidonkorentoja parveilee joka puolella.
Mustajoen puusillan ali mahtuu limboamaan kanootilla – täpärästi!
Saarijärven ylitys sujuu kiitäen tuulen mukana ja olen melko nopeasti järven laskukynnyksellä, josta alkaa Putikkoon lopulta johtava Myllyjoki. Evästeltyäni totean, että viimein täytyy kanootista luopua tällä erää: joki on nyt heinäkuussa vähävetinen, joskin vetäminen voisi paikoin nippa nappa onnistua. Ajankin voittamiseksi päätän kuitenkin kävellä tietä – ja päädyn kalanviljelyaltaille. Esittäydyttyäni ja kerrottuani asiani ystävällinen kalastusmestari Antti Tolvanen opastaa outoa kulkijaa: laitos on toiminut vuodesta 1963 ja kuuluu Etelä-Savon kalatalouskeskukselle. Täällä kasvatetaan järvitaimenta, järvilohta ja kahta eri harjuskantaa. Puhtaus on alueella tärkeää ja asiattomat vieraat ei-toivottuja. Yhtä kaikki, on parempi, ettei paikkaa erityisesti esitellä yleisölle.
Jatkan matkaa hakkuuaukiolle, rautatieradalle, sähkölinjalle: teen edempänä välipistäyksiä Myllyjoelle. Rehevärantainen joki olisi paikoin vielä ainakin sauvottavissa, paikoin ehkä melottavissakin. Löytyy jopa rautatieaukko, jossa vettä on niin paljon, ettei yli polven repeytynyt kahluuhousunsaapas riitä.
Niskalammessa on vähän vettä hellekauden jäljiltä, mutta sitäkin voisi kulkea: tosin yksi pato pitäisi ohittaa. Täällä levittäytyy rakennuksineen Putikon hovi, jonka vesisahan historia juontaa jo 1770-luvulle. Paikalla on ollut viime vuosiin saakka kesätaidenäyttely. Bed & Breakfast -toimintaa ilmoitetaan edelleen. Vesiratas on hieno nähtävyys! Jos keskinen ja pohjoinen runkoreitti saadaan vielä joskus tänne, olisi täällä lähes valmis etappipaikka melontamatkailijoille. Yhteistyötä, ohituspolku ja raivausta sekä markkinointia tietenkin tarvitaan.
Saha- ja myllytoiminta pyöri Putikossa aikoinaan vesivoimalla. Nykyinen vesiratas on entistetty.
Lopulta on käännyttävä pois, sillä yöksi on palattava takaisin. Putikonlahti jää vielä valloittamatta. Vastatuuli on varsin kova vielä Saarijärvellä, mutta sitten helpottaa. Uinti Siekaleessa paluumatkalla virkistää. Tapaan vielä ystävällisen mökkiläispariskunnan aivan loppumatkasta Laakkiilla. Haastellessa käy ilmi, että läheisellä Kaatuvavuorella olisi myös rajamerkki, joka liittyy tunnetumman Paljakanvuoren Ruotsin ja Venäjän rajahakkauksiin. Rantaudun auringon laskiessa, puran kanootin ja kiinnitän sen katolle. Itikoita ja kusiaisia karkuun!
Retki osoittautui tarpeelliseksi ja herätti useita ideoita, toisaalta haasteita ja kysymyksiäkin…ja näytti suomalaisen luonnon kesäidylliä parhaimmillaan!
Kokemuksia kolmelta retkeltä toukokuussa 2020. Rankka, mutta palkitseva ponnistus…
Kaksi perusmelaa, taittomelaa ja kanoottisauva. Katajainen sauva on monikäyttöinen: sillä voi mm. vetää kanoottia, sauvoa matalikoissa, kantaa juomavettä – ja keplotella tiukoissa paikoissa!
Kevätkesällä 2020 Laatokalta Saimaalle -hankkeen yhteydessä toteutettiin ensimmäiset kolme koemelontaretkeä, joihin liittyi myös välttämätöntä läpäisyraivausta. Retket tehtiin soolokanooteilla (kotimainen Welhonpesän Kolibri, materiaali hiilikuitu-innegra -kuituseos, painot 16 kg ja 19,5 kg ilman lastia). Kevyenä raivauskalustona oli moottorisaha, kaksi retkisahaa, kaksi retkikirvestä, kassara eli vesuri sekä puoshaka eli uittokeksi. Retkiä johti hankekoordinaattori ja Hiitolanjoki-yhdistyksen pj. Mikko Europaeus ja avustajina toimivat Juhani Tiainen (1. retki) ja Tuomas Tiainen (2. retki). Yhteensä kolmea runkoreittiä (läntinen, keskinen, pohjoinen) on kuljettu eri suunnilla nyt vähän yli 50 km. Tämä on silti vasta alkua…kaikki nämä reitit ovat mahdollisia muinaiskarjalaisten käyttämiä vedenjakajaseutuja ylittäviä vesireittejä, joita siis on nyt lähdetty tutkimaan käytännössä paikan päällä.
Retkikunnan kanootti koelastissa. Keulassa ja perässä lepuuttajalistoista tehdyt ”törmäyspuskurit”.
Ensimmäinen retki tehtiin Hiitolanjoen Kangaskoskelta läntiselle runkoreitille välillä Hiitolanjoki-Silamusjoki-Torsanjoki-Torsanjärvi-Sarajoki. Tällä suunnalla matkan varrelle jää jo Pähkinänsaaren rauhan (1323) ja myöhempien aikojen rajapisteitä, yksi kalliomaalaus, vanhoja vesimyllypaikkoja – ja tietenkin upeaa luontoa: toukokuussa esimerkiksi kaulushaikara oli jatkuvasti äänessä! Matkaa kertyi yhteensä noin 30 km, kunnes retki täytyi tällä erää päättää Sarajoen alaosan Jokirantaan. Jo tälle välille jää monipuolisesti erilaisia vesiä. Näitä melottiin, mutta monin paikoin kanootteja myös kannettiin ja vedettiin – koskissa ja koskien sekä yksittäisten puiden ja rytöjen ohi. Yleinen johtopäätös oli, että reitin kohteilla ja reittisuunnalla on paljon potentiaalia. Kehityskohteina mainittakoon esim. laskupaikka Hiitolanjoen voimalaitosten ylävirran puolelle, kanoottikärry tms. Silamusjoen ohittamiseen, mahdollinen savusaunavuokraus, taukopaikkoja – ja tietysti jatkoraivaus Sarajokea ylöspäin. Vuonna 2021 tämä ”Rajojen reitti” on tavoite läpäistä kokonaisuudessaan aina Sarajärven yläpuolelle, Loituman kautta Särkilahdelle – eli Kaaakkois-Saimaan Pihlajavedelle. Päämäärä vaatii yhä jonkin verran valmistelevaa tutkimusta…
Matka jatkuu sadekelillä Sarajoen leiripaikan yön jälkeen. Kanootissa tällä kertaa Juhani Tiainen.
Toinen retki suuntautui Simpelejärven Haljakanselkään laskevaa virtavettä, Romanonjokea, yllöspäin. Lähialueella on Oronmyllyn loma- ja kurssikeskus, uimaranta, kivikautisia asuinpaikkoja sekä Romanonkankaan pyyntikuopat. Ortodoksikarjalaisen henkilönnimen (karj. Romana, kreik. Romanos, lat. Romanus = ”roomalainen”) mukaan nimetty pieni joki mainitaan vanhana kulkureittinä ainakin jo eräässä Parikkalan ja Säämingin miesten kaskiriidassa 1700-luvulta (Lappalainen: Säämingin historia I). Koemelonta eteni hitaasti, sillä syvään uurtunut, kiemurteleva joki oli vähävetinen: kanootteja siis vedettiin, sauvottiin ja uitettiin. Rankkojen raivausten ja ohivetojen jälkeen pääsimme lopulta noin 3 km Kyynärpäänjoen laavulle – tästä eteenpäin joen yli kaatuneet puut ovat keskeinen raivaustarve. Yhtä kaikki, ”Rio Romano” on upea luonto- ja kulttuurikohde, suorastaan erämainen vanhan metsän saareke ja käytävä Simpelejärven pohjoispuolella – ja yläpuolella vielä Kyynärpäänjoki ja vedenjakajaseutu. Erämelontareitti voi tulevaisuudessa olla yhdistettävissä Oron laajaan retkeilyreitti- ja hiihtolatuverkostoon. Tavoite on läpäistä tämä ”Romanon reitti” Simpelejärveltä Punkaharjun lammille (Laakkii-Vapanen-Valkia-Musta-Saarijärvi) ja vanhaa uittoreittiä Putikkoon eli Saimaan Pihlajavedelle viimeistään vuonna 2021. Pieniä tarkennuksia tarvitaan…
Toisen retken erikoisin löytö Romanonjoen pohjasta: puukappale, jossa oli kolme ihmisen kairaamaan reikää ja jopa kaksi teroitetun tapin kärkeä. Ehkä ruuhen siipipuun kappale…tai…?
Kolmas retki käytiin kevennettynä yhden miehen kanootin ja hakukyydin yhteistyönä: huhkimista riitti silti tälläkin suunnalla! Tämän pohjoisen runkoreitin on katsottu kulkeneen Simpelejärveen laskevan Lahdenpohjan tietämiltä Matkolampien ja Kalajärvien kautta edellä mainitulle Punkaharjun lampireitille – ja edelleen Putikkoon. Paikannimistö (Matkolammet, vanha Haapiosaari) viitannee täällä alkujaan vesillä kulkemiseen. Lahdenpohjan ympäristössä on kivikautisia asuinpaikkoja. Reitin lähelle jää myös Iso ja Pieni Linnavuori ja vanha rajapaikka Paljakanvuori. Seutua on kartoittanut jo 1600-luvulla savonlinnalainen Lauritsa Röös, joka tallensi myös vesireittejä. Reitin osa, noin 20 km, on kuljettu nyt osin meloen, osin uittaen, sauvoen ja kantaen seuraavasti: Ristisalmi-Lahdenpohja-Suolajoki-Säyneenlampi-Koskutjoki-Pieni-Matko-Suuri-Matko-Heposillanoja-Pieni Kalajärvi-Saareksienoja-Mustajärvi. Matkan varrelle jäi ainakin yksi mahdollinen etappimajoitus, useita jälkiä vanhoista veneistä (!), monipuolisia lintu- ja jopa simpukkavesiä ja varsin vaihtelevia luontotyyppejä. Mustan majavapoluilta, entisen lomakeskus Kultakiven idyllisistä maisemista, on tarkoitus jatkaa tätä ”Matkomiesten reittiä” lopulta Putikonlahteen viimeistään vuonna 2021.
Säyneenlamminkankaan ”Sahara” taas sitten jotain aivan muuta…!
Valtatie 6:n alittava rehevärantainen Ristisalmi on leveä ja melontakelpoinen.
